Kaaos. Niin päässä kuin kotonakin. Seitsemän yötä lähtöön ja miljoona asiaa tekemättä, pakkaamatta, organisoimatta ja siivoamatta. Muuttofirma kolkuttaa oveen kolmen päivän päässä ja sitä ennen pitää olla kaikki valmiina. Myös siskon synttärikutsun suunnittelu ja taitto, koska sitten lähtee myös tietokone matkaan. Aika, mistä sitä saisi lisää?!
Mieheni Petri naljaili raskauteni aikana, että "susta tulee sitten sellainen hiekkalaatikkoäiti", vaan emme silloin vielä arvanneet, kuinka oikeassa hän olikaan; Muutamme talvea pakoon Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin mieheni ja pienen poikamme Linuksen kanssa. Ei, ei suinkaan pintaliito-Dubaihin, eikä aavistuksen maanläheisempään (tai miten sen nyt ottaa...) Abu Dhabiin, vaan keskelle aavikkoa, iiiiiison hiekkalaatikon reunalle, Al Ruwaisiin Persianlahden rannalle. Mies työkomennukselle, minä ja poika - niin - olemaan, sopeutumaan, ihmettelemään uutta kulttuuria, nauttimaan lämmöstä, hoitovapaalle, opiskelemaan arabiaa ja kohentamaan englantia. Mitä muuta, sen aika näyttää. Talvea emme ainakaan hetkeen tule kaipaamaan, se on varma. Kesä ja mustarastaan laulu ovatkin sitten eri asia.
Petri lähti edeltä järjestämään käytännön asioita jo runsas kuukausi sitten. Nyt on 8 kk:n ikäisen nuoren miehen ja maman vuoro lähteä seikkailemaan kohti Arabian aurinkoa. Kotiin jää rakas talo saunatonttuineen odottamaan meitä kesää viettämään ja satunnaisille lomille, turvanaan veljeni ja Securitaksen valvova silmä sekä mökkipalvelu ensi talven lumen auraukseen.
Ja miltä nyt tuntuu? Sekavalta. Hauskalta. Jännittävältä. Haikealtakin. Pienen poikamme sukulaiset ja ystävät surevat lähtöämme ja mekin tulemme kaipaamaan heitä Leena Herppeenluoma-Hefnerin sanoin hirrrrrrveen paljon. Etenkin Linuksen isovanhemmat ottavat lähtömme hyvin raskaasti, ja ymmärrämme heitä varsin hyvin; Lyhyessäkin ajassa pieni ihminen kehittyy niin huimaa vauhtia, saati sitten monen kuukauden aikana. Tämän koimme karvaasti jo mieheni lähtöpäivänä. Silloin poika konttasi ensimmäistä kertaa kokonaiset viisi askelta, tietenkin isänsä lähdön jälkeen! Sitten puhkesi toinen hammas, ryömiminen jäi kokonaan pois, mammammammaata ja paapaapaapaata treenataan ahkerasti, toissapäivänä poika kiipesi rappuset ihan itse. Ja harmittaa aivan vietävästi, että isänsä on jäänyt kaikesta tästä paitsi. Onneksi olemme Skypen kautta olleet yhteydessä ja valokuvat sekä videopätkät kompensoi edes vähän menetetyt aidot suuret hetket pikkumiehen elämässä.Ja tämä - puutarhaihmisen painajainen: Kaikki viime vuoden lopulla, muistaakseni joulukuussa istuttamani kukkasipulien kukinnat jää näkemättä, kiitos tämänkin vuoden järjettömän lumentulon pihanurmella on edelleen - huhtikuun puolessavälissä - n. 30 cm lunta! Elin viimeiseen asti toivossa, että kevät hyökkäisi takavasemmalta ja nujertaisi talven nanosekunnissa, vaan ei! Vain talon seinänvierustan pari viluista pientä iiristä kukkii jo. Narsissit, helmililjat ja muut talven selättäjät uinuvat vielä hangen alla. No, pyydän jotain tuttua käymään pihassamme toukokuussa kuvaamassa kukkaloiston ja istutan aavikon reunalla jonkun yrtin ruukkuun taistelemaan hengestään paahteessa. Hrmph!
Joka tapauksessa, kaikesta kaaoksesta huolimatta lähdemme hyvillä mielin. Hiekkalapio ja -ämpäri on pakattu ja ikävä on jo puolin ja toisin hirmuinen, joten aamukamman piikkien hupeneminen on vain positiivinen asia. Viikon päästä maanantai-aamulla olemme taas yhdessä koko perhe!
Mieheni Petri naljaili raskauteni aikana, että "susta tulee sitten sellainen hiekkalaatikkoäiti", vaan emme silloin vielä arvanneet, kuinka oikeassa hän olikaan; Muutamme talvea pakoon Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin mieheni ja pienen poikamme Linuksen kanssa. Ei, ei suinkaan pintaliito-Dubaihin, eikä aavistuksen maanläheisempään (tai miten sen nyt ottaa...) Abu Dhabiin, vaan keskelle aavikkoa, iiiiiison hiekkalaatikon reunalle, Al Ruwaisiin Persianlahden rannalle. Mies työkomennukselle, minä ja poika - niin - olemaan, sopeutumaan, ihmettelemään uutta kulttuuria, nauttimaan lämmöstä, hoitovapaalle, opiskelemaan arabiaa ja kohentamaan englantia. Mitä muuta, sen aika näyttää. Talvea emme ainakaan hetkeen tule kaipaamaan, se on varma. Kesä ja mustarastaan laulu ovatkin sitten eri asia.
Petri lähti edeltä järjestämään käytännön asioita jo runsas kuukausi sitten. Nyt on 8 kk:n ikäisen nuoren miehen ja maman vuoro lähteä seikkailemaan kohti Arabian aurinkoa. Kotiin jää rakas talo saunatonttuineen odottamaan meitä kesää viettämään ja satunnaisille lomille, turvanaan veljeni ja Securitaksen valvova silmä sekä mökkipalvelu ensi talven lumen auraukseen.
Ja miltä nyt tuntuu? Sekavalta. Hauskalta. Jännittävältä. Haikealtakin. Pienen poikamme sukulaiset ja ystävät surevat lähtöämme ja mekin tulemme kaipaamaan heitä Leena Herppeenluoma-Hefnerin sanoin hirrrrrrveen paljon. Etenkin Linuksen isovanhemmat ottavat lähtömme hyvin raskaasti, ja ymmärrämme heitä varsin hyvin; Lyhyessäkin ajassa pieni ihminen kehittyy niin huimaa vauhtia, saati sitten monen kuukauden aikana. Tämän koimme karvaasti jo mieheni lähtöpäivänä. Silloin poika konttasi ensimmäistä kertaa kokonaiset viisi askelta, tietenkin isänsä lähdön jälkeen! Sitten puhkesi toinen hammas, ryömiminen jäi kokonaan pois, mammammammaata ja paapaapaapaata treenataan ahkerasti, toissapäivänä poika kiipesi rappuset ihan itse. Ja harmittaa aivan vietävästi, että isänsä on jäänyt kaikesta tästä paitsi. Onneksi olemme Skypen kautta olleet yhteydessä ja valokuvat sekä videopätkät kompensoi edes vähän menetetyt aidot suuret hetket pikkumiehen elämässä.Ja tämä - puutarhaihmisen painajainen: Kaikki viime vuoden lopulla, muistaakseni joulukuussa istuttamani kukkasipulien kukinnat jää näkemättä, kiitos tämänkin vuoden järjettömän lumentulon pihanurmella on edelleen - huhtikuun puolessavälissä - n. 30 cm lunta! Elin viimeiseen asti toivossa, että kevät hyökkäisi takavasemmalta ja nujertaisi talven nanosekunnissa, vaan ei! Vain talon seinänvierustan pari viluista pientä iiristä kukkii jo. Narsissit, helmililjat ja muut talven selättäjät uinuvat vielä hangen alla. No, pyydän jotain tuttua käymään pihassamme toukokuussa kuvaamassa kukkaloiston ja istutan aavikon reunalla jonkun yrtin ruukkuun taistelemaan hengestään paahteessa. Hrmph!
Joka tapauksessa, kaikesta kaaoksesta huolimatta lähdemme hyvillä mielin. Hiekkalapio ja -ämpäri on pakattu ja ikävä on jo puolin ja toisin hirmuinen, joten aamukamman piikkien hupeneminen on vain positiivinen asia. Viikon päästä maanantai-aamulla olemme taas yhdessä koko perhe!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti