Suuri suru.

Tänään tunnen surua. 

Henkilökohtaisella tasolla: 
Rakas pieni koirani Olga siirtyi eilen 25.5. pilven reunalle, koirien taivaaseen. Näin olisi hyvä ajatella. Että se jollain astraalitasolla elää eteenpäin, terveenä, nuorena, pirteänä ja iloisena. Me Olgan tunteneet suremme pienen koirapersoonan poistumista elämästämme, mutta olemme myös kovin kiitollisia siitä, että se antoi meille miltei 13 vuotta iloa, riemua, lohdutusta ja lempeyttä. Ja aikaa. Vastalahjaksi rakas sijaiskoti-Maiju hoiti puolestani sen raskaimman mutta myös lemmikinomistajan tärkeimmän tehtävän ja päästi Olgamummin pois, kun pikkuinen sydän ei enää jaksanut. Muistot elää silti ikuisesti. Lepää rauhassa, Olgaseni.

Laajemmalla tasolla:
Kuuntelimme aamulla Suomen uutisia täällä kaukana poissa. Korviin kantautui karmea uutinen Hyvinkäältä - yksi kuollut ja 8 haavoittunutta. Tällä hetkellä päivää jo kaksi kuollutta... Miksi, kysymme? Niin miksi? Jumalan tarkoitukseen en oikein usko. Ja kyseessä on poliisin mukaan täysin normaali 18-vuotias. Meille muille "normaaleille" ei käy järkeen, miksi?

Normaali? Joka tekee tuollaista?! Vai näennäisesti normaali ja sisäisesti todella pahoin voiva ihmisraukka, joka on vain yrittänyt jaksaa kahlata "normaalina" läpi elämän. Sillä julkisivun pitää näyttää hyvältä, maksoi mitä maksoi, vaikkei edes ole millä maksaa. Et saa olla heikko, et köyhä, et saa väsyä, et masentua, vain jaksaa, kyetä, pystyä, suorittaa, uusiutua, taistella työmarkkinoilla, asuntomarkkinoilla, parhaasta tarhapaikasta, parhaasta lukiopaikasta, parhaasta opiskelupaikasta, parhaasta työpaikasta, parhaasta parisuhteesta, menestyksestä jne jne. Pienestä pitäen pitää olla oikeanmerkkiset vaatteet, polkupyörät, jopa kumisaappaatkin, ettei julkisivu rapistu ja ettei koulussa kiusata. Pitää "ehtiä" tapaamaan kavereita ja pitää aikatauluttaa tapaamiset, että ehtii suunnitella muut menonsa, että ehtii hoitaa parisuhteensakin siinä välissä. Työn ohessa siis, jos ehtii. Tämän päivän jatkuva suorittaminen on johtanut siihen, ettei kenelläkään ole aikaa kysyä toiselta "Miten voit? Onko kaikki hyvin?" saati ennenkaikkea kuunnella vastausta. Kiireiltään.

En tiedä, mutta luulenpa, että tämä "ihan normaali" hyvinkääläismies on yksi oravanpyörän pinnojen väliin jäänyt. Ei enää kestänyt kyytiä, ja pyysi – ei, vaati itselleen huomiota ja apua tällä karmealla teolla. Kuten teki se helsinkiläismies, joka ensin tappoi perheensä, sitten itsensä. Tai se ihmisraukka, joka Varkaudessa puukotti pyöräilijätytön, koska halusi psykiatriseen hoitoon, eikä nähnyt muuta tapaa sellaiseen päästä.  Tai kouluampujat...

Lista on loputon. Ja lohduton. Ja mitä lottovoittajien lintukodossa tehdään? Päivitellään, kuinka joku voi tehdä jotain noin kamalaa! Tiukennetaan aseenkantolupien saamista! Ja parin viikon päästä tapahtuneesta jatketaan laput silmillä sitä oman julkisivun ylläpitoa, sillä se se vasta tärkeää onkin. Ken jaksaa, ken ei. Jos et jaksa, olet luuseri.

Itse ongelman ytimiin ei puututa: Nuorten työttömyyteen, siihen ei puututa, sillä esimerkiksi opiskelijoita voi ottaa ilmaiseksi duuniin työharjoittelun ajaksi. Miksi silloin palkata ketään, kun voi napata uutta ilmaisduunaria tuuttiin taas sopivan ajan kuluttua? Tai lasten ja nuorten räjähdysmäiseen henkiseen pahoinvointiin, mielenterveydenhoidon resurssien puutteeseen ja luvattoman pitkiin hoitoonpääsyjonoihin, avohoitopotilaiden pelkoon elää itsensä ja ääniensä kanssa, siihen ei puututa. Tai siihen, MIKSI monet ihmiset voivat niin tolkuttoman huonosti maassamme. Se ei ole tärkeää, sillä nämä ihmiset eivät menesty, eivät vaurastu eivätkä tuo hyvinvointia kenellekään, joten turha hukata resursseja laumaan luusereita. Hakeutukoon muualle, jos ei oravanpyörässä juoksua jaksa. Hakekoon pillerirasian, jos ei kunnalliseen hoitoon pääsyyn odottamista jaksa/ei ole varaa yksityiseen. Häipyköön. Money talks, shit walks, niinkö? Sillä se hoituu. Ampukoon itsensä. Ikävä kyllä viime aikoina myös monen sivullisen, läheisen ja  myös tuntemattoman, sekä kaikkien näiden uhrien omaisten kustannuksella.

Suren syvästi. Uhrien puolesta. Heidän omaistensa puolesta. Ja ennenkaikkea tekijän puolesta. Sen, joka jäi yksin. Ja purki yksinäisyytensä näin.

Milloin ihmeessä tajutaan, ettei näin voi jatkua!!? Milloin ihmeessä tajutaan, että pahoinvointi ei poistu kääntämällä sille selkänsä? Eikä sillä, että tiukennetaan aseenkantolakia?

Toivon hartaasti, että minulla tulee olemaan omalle pojalleni tarpeeksi rakkautta ja aikaa. Aikaa kuunnella, leikkiä ja touhuta. Toivon, että pystyn hänelle opettamaan, ettei materia, merkkivermeet ja ulkoinen, näennäinen täydellisyys välttämättä tee onnelliseksi. Että avarakatseisuus, muiden huomioiminen ja elämän kunnioittaminen, kuitenkin itseään ja omia mielipiteitään unohtamatta, on se, miten elää ja menestyä. Olla oman elämänsä menestyjä. Ei vatsahaavoineen ja Prozaceineen pörssiyhtiön menestyjä. Niin toivon.

Päivityksiä, havaintoja ja vinkkejä ruokaan ja sen hankintaan kaikille, jotka Ruwaisiin eksyvät ostoksille, kokkaamaan ja syömään:

Onhan se epätodennäköistä, että täysin tervejärkinen ihminen eksyisi tänne aavikon rauhaan ihan muuten vain, mutta ajattelin nyt kuitenkin kertoa vähän lisää vinkkejä, ettei täällä ollessa nälkä yllättäisi. 

West Market:

Lihatiskiltä erinomaisen hyvää australialaista beefiä 28 dirhamia/kg. Lasketaanpas: 28/5 = n. 5,60 euroa. Bonuksena herttainen vanhempi filippiiniläisherra tiskin takana. West market on myös herkkupyllerön unelma – sieltä saa myös tuoreita leivonnaisia.

Westmarketissa kannattaa kuulemma olla haukkana paikalla lauantaisin klo 13, mikäli haluaa tuoretta kanaa. Ei ihan kotkottavan tuoretta, mutta tuoreempaa kuin pakasteasiat, mitä täältä muuten löytyy. Choolla oli kokkailuun tuoretta kanaa keskiviikkonakin, mutta hänellä lienee joku tiskin alta -diili.

Central Market:
Täällä myös oiva leipomo-osasto, mutta oli viimeksi käydessäni niin piukallaan setämiehiä, etten oikein uskaltanut sekaan. Täällä leivoksia, noin miljoon erilaista baklavaversiota, pullia ja kakkuja.

Central marketista itsestään edelleenkään lihaa, mutta viereisestä Fish marketista löytynee lihan korvikkeita kalakauppojen valikoimasta, squidia, hammouria, lobsteria, clams, jättikatkoja, barracudaa, tonnikalaa, tilapiaa, lohta, sitä ja tätä.

Tänään vielä Sannalta nippelitito, että Fish marketista voi ostaa minkä tahansa fisun tms. ja viedä sen viereiseen kalaravintolaan grillattavaksi, savustettavaksi jne. hintaan 5 dirhamia/setti. Siitä huolimatta haimme hammouria ja jättikatkarapuja illalliseksi ja asunto Y-5141:n Master Chef paistoi ne ihan itse ja nautittiin ne apukokin valmistaman salaatin ja roséviinin kera. Kiva arkiruoka. Tähän voi helposti tottua, jättikatkoja samaan hintaan kuin paketti kalapuikkoja! Vapise, kolesteroliarvo!

East Market:
Miksi lähteä Eastia edemmäs!? Paitsi jos sieltä ei löydy, mitä tarvitaan?  Eli melko usein. Ei ihan niin puhtaan punaista beefiä täältä kuten Westistä, ihan kelpoa tosin sekin. Valittavana New Zealandin, Austalian, Intian ja Pakistanin beeffiä. Jos kiinnostaa kokeileva keittiö, tästä marketistä löytyy myös mm. lampaan aivoja. Eastin Väiskit ovat leppoisia kavereita ja jos jäänmurtajamme Linus on kauppareissulla mukana, ne ovat vielä leppoisampia.

Näiden lisäksi täällä on x määrä pienempiä kauppoja, joiden valikoima on tilanpuutteesta huolimatta miltei yhtä runsas.

Takeaway a la Al Ruwais

Pizzanälkään: 
KFC on muilta osin pannaan julistettu, mutta jos pizzanälkä yllättää, matka on kutakuinkin yhtä pitkä kuin Luvialta Poriin, ainakin ajallisesti (nopeusrajoitus 140 km/h ja sen hienoinen ylitys huomioiden). N. 10 km kun hurauttaa kohti Abu Dhabia ja tekee oikeassa kohdassa U-turnin, löytää itsensä pizzalasta. Rasvaisella pannupohjapizzalla tikkaversiossa yllätti kipakasti pilkotutu chilit, katkarapuversio oli miedompi.

Etnishenkiseen nälkään:
Meidän lähellä, kävelymatkan päässä, on perinteinen grilli. Ts. niin perineteinen kuin joku nyt täällä voi olla. Ei sieltä kuitenkaan kannata porilaista, makkaraperunoita tai lihistä kahdella nakilla pyytää, tarjonta on vähän toisenlaista. Täältä löytyy myös pullotettujen virvokkeiden lisäksi tuorepuristettuja mehuja. Oivallinen vaihtoehto, jos pitää saada ruokaa nyt ja heti.

Recreation Centeristä saa hakea lounasaikaan ja illalla 19-20 aikaan takeawayta. Valikoimissa muistaakseni 5 eri intialaista ruokaa ja settiin kuuluu leipä, juoma, salaatti ja oliko jopa jälkiruokakin. 23 dirhamia. Tätä emme ole vielä kokeilleet, mutta korjaantunee lähiaikoina.

Arabiankielen opinahjomme kahvila myy myös lounasta. Myös kotiinvietäväksi. Kuulemma. Testattava tämäkin.

Westmarketin (tai Eastmarketin, meni nyt sekaisin) vieressä on myös kuulemma pieni kuppila, josta saa myös kotiinkuljetuksena hyvää ruokaa. Pitänee tutkia sekin tiedon alkulähde.

Aamiaiselle Thairuuan kokkauskurssille?

Kävipä eräänä keksiviikkoaamuna – viime viikolla – kuten toisinaan, että aamulla oli hiukan kiire ennen jälkikasvun viemistä daycareen. 

Linuksen aamupuuron syöttö kun ei aina ole niin läpihuutojuttu. Menneitä ovat ne päivät, jolloin lapsonen uteliaisuuttaan heitti huiviinsa kaikki, mitä tarjottiin, nyt pitää pohtia, onko tänään mannapuuroaamu vai ei. Vai ylipäätään syöntiaamu.

Toisinaan ei ole. Silloin karjutaan/kiljutaan/pidätetään hengitystä (hän, en minä) ja syöminen venyy ja paukkuu, katsotaan BBC:n lasten aamuohjelma – Roly Mo, Teletapit, Tweenies, Balamory (http://www.youtube.com/watch?v=QF8NuixS78U, että lukija voi saada tästä itselleen loppupäivän korvamadon) ja Poetry Pie (toinen toukka toiseen korvaan: http://www.youtube.com/watch?v=0Q6YS6QnL-g) ja siinä vaiheessa kun lastenohjelmat loppuu ja alkaa Toinen jalka haudassa, samaistun ohjelman titteliin vahvasti, harmaat hiukset ovat lisääntyneet yhdessä aamussa huomattavasti ja nauru(itku)rypyt syventyneet entisestään. Mutta lapsi on syötetty. Mama ei. Ei se mitään, mama elää pyhällä hengellä yhden daycare-reissun.

Pääsimme siis sittenkin lähtemään Linuksen kanssa ajoissa päiväkotiin, jonka jälkeen ajattelin rauhassa nauttia kotona aamiaisen, ottaa ehkä hiukan aurinkoa tai vaihtoehtoisesti siivota... Toisin kävi. Voi harmi. Ilmeni daycaren parkkipaikalla, että puhelimeeni oli edellisenä iltana laitettu tekstiviesti tänä aamuna tapahtuvasta Thai-ruuanvalmistuskurssista erään thaimaalaisen ruotsalaisrouvan luona, ja kyseinen kokkailu aloitettaisiin klo 09 Central marketin Fish marketista, kalahallista tekemällä ensin tarvittavat ostokset. Viestiä en ollut ehtinyt vielä lukea, sillä puhelimeni oli viettänyt yönsä autossa, mutta kun nyt asia minulle selvisi, aamiainen unohtui plop ja suuntasin ruskean salamamme (sehän kuulostaa kivalta, mutta auton väri ON ruskea) kohti Central Markettia – noin kahdenkymmenenviiden mutkan kautta. Tulipa kantapään ja työmaiden ja tietyömonttujen ja liikenneympyröiden ja linja-autoaseman kautta todettua, etten ihan tarkalleen tiennyt Central Marketin sijaintia, olin tähän asti vain istunut kyydissä ja vieläpä illlalla pimeässä. Nyt tiedän. Se on nimensä mukaan siellä kaiken maailman asioiden takana. Piilossa. 

Kello oli siinä vaiheessa jo hitusen enemmän kuin yhdeksän, joten ostoskierros oli loppusuoralla Fish marketin eräässä nurkassa pienenpienessä kaupassa, josta löytyy thaikokkailuun vaikka ja mitä. 

Shoppailun jälkeen marketin pihasta lähti rouvakaravaani ajamaan kohti villakotisokkeloita (ei siis lampaanvilla, vaan talo), ja perillä odotti jo hurmaava, ihana, iloinen, naurua ja paljon puhetta rönsyävä Choo, ruuanlaittokurssimme emäntä. Hän jakoi essuja niin pitkälle kuin niitä riitti ja sitten ruvettiin hommiin – Choo rupesi. Me muut teimme muistiinpanoja kynät sauhuten ja kännykkäkamerat välkkyen. Khai Phat met Mamuang valmistui hups vaan ranneliikkeellä ja seuraava kanainen, ananainen ja chilinen ruoka toisella iloisen höpötyksen säestyksellä. Lautaset kaapista ja syömään! Nyt vasta muistin syömättömän aamiaisen – Nälkä. Mikä ihana tekosyy maistaa ihan hiukan lisää.

Ruokailun jälkeen kahvia ja tuoretta ananasta nauttiess pohdimme, mitä ruokaa mikäkin kansalaisuus tarjoaisi ja opettaisi muut kokkaamaan. Suomalaista? Tuota... Karjalanpiirakoita? Karjalanpaistia Ruispuuro? Kaikki mukavan ruskeita asioita... Ehdotin, että toisin seuraavalta kotimaanmatkaltani eväät suomalaisen perinneruuan keittoon. Kurssi olisi nopea ja ytimekäs:  Osallistujille jaetaan sipuli ja säilykepurkki Jalostajan hernekeittoa. Silputaan sipuli, avataan purkin kansi, kaadetaan sisältö kattilaan, lisätään hieman vettä. Nautitaan höyryävän kuuma keitto sipulisilpun kera. Namia. Ai eikö? No maksalaatikko? Ai ei sekään...? Ehdotuksia otetaan vastaan, mikä on sellainen suomalainen ruoka, jonka valmistuksen haluaisit opettaa muille?

Halvatun hyvät halwakeksit

Näistä kekseistä oli jo puhe Facebookissa ja tuttujen kesken. Piti keksiä käyttöä halwalle, jonka ainoa "raakasyöjä" olen minä. Keksimuodossa halwa maistuu myös hieman ennakkoluuloisemmalle persoonalle.

200 g voita
2 dl sokeria
1 kananmuna
100g halwaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1,5 dl pistaasirouhetta (mantelirouhe alkuperäisessä ohjeessa)

Vaahdota sokeri ja voi. Lisää vatkaten muna. Murenna halwa ja lisää taikinaan. Seikoita kuivat ainekset keskenään ja lisää taikinaan.

Pyöritä taikinasta kaksi pötköä leivinpaperin avulla ja laita hetkeksi pakastimeen kohmenemaan. Ota pötköt pakastimesta ja leikkaa ne n. 25 palaan/pötkylä.Jos haluat kekseistä tasaisen pyöreitä, pöyritä palat palloiksi, ja litistä palloja hieman pellillä, muuten siivut ronskisti suoraan pellille. Muista jättää kekseille leviämisvara! Paista 175 asteessa 8-10 minuuttia, kunnes keksien reunat ovat kullankeltaiset.

Jos haluaa, keksit voi koristella suklaalla tms. En halunnut, ovat melko makeita ilman suklaalisää.

Ohjeen olen löytänyt toisesta blogista ja muuttanut pistaaseiksi mantelirouheen + lisännyt vaniljasokerin.

1. äitienpäivän viettoa kissapuvussa Omanin rajamailla

Elämäni ensimmäisen äitienpäivän kunniaksi, ja sen pienimuotoisen faktan, ettei minulla edelleen ole Residence Visaa eli vakituisen asukkaan maassaoloviisumia, vaan hengailen tällä turistiviisumilla toistaiseksi ja tarvitsin passiin uuden leiman, lähdimme ajamaan torstaina* 10.5 aamulla kohti itärannikkoa ja siellä Dibbaan. Samalla reissulla  ylittäisimme vieressä olevan Omanin rajan saaden maasta ulosmeno- ja maahan sisääntuloleimat. Näin luulimme. Siitä luuloomme liittyvä aasinsilta alla:

Oman on hassusti jaettu niin, että ihan Arabiemiraattien itäisessä yläkärjessä on pieni niemi, joka kuuluukin Omanille. Samoin Fujairahin nurkilla on läntti Omania sisämaassa, ja sitten etelässä on se "varsinainen" Sultanate of Oman. Lienee sulttaanien ja sheikkien välisiä kuvioita, joista eivät ole aivan pääseet sopimukseen. Kas tässä karttaa:

http://www.nationsonline.org/oneworld/map/google_map_arab_emirates.htm

TO 10.5. Matkailukestävyysharjoitusta

Pääsimme lähtemään ajoissa aamulla ja matka taittui mukavasti volvoillen Arabian auringon alla paikalliskielen sanoja ja fraaseja lukiessa. Ääneen. Kuskin suureksi riemuksi. Note to self and husband: Piti muistaa kysyä Mr Mohamedilta, miten sanotaan "En ymmärrä! Puhutko sinä suomea?"

Se muuten sanotaan näin: "La afham! Hal tatakallamu alfinlandiiyah?

Abu Dhabissa pysähdyimme sukellusvarustautumassa Al Maharan diving shopissa. Piensammakko hauskuutti siellä henkilökuntaa järjestellen kaikki lattiatasolla olevat tavarat uuteen uskoon ja jatkoi kontaten jossain vaiheessa asiointiamme naapurin hierontafirmaan, jossa istui sitten tyytyväsienä arabitätien kuvattavana, ihaltavana ja halittavana resparouvasen sylissä syöden vohvelikeksejä. Mikä siinä on pikkuihmisellä ollessa ;) Sukellustarvikekaupassa ja intialaisella pikalounaalla meni niin kauan, että tavoitteemme ehtiä Dubaihin ennen iltapäiväruokaa ehti vesittyä. Eikun suden suuhun ja viikonlopun alkuruuhkan syövereihin laskemaan sataan milloin mistäkin syystä. Dubaihin asti liikenne sujuikin melko mutkattomasti, mutta naapurikaupungissa Sharjahissa (vähän kuin Dubain Vantaa tai Espoo, sulautuvat kivasti yhteen) tuli stoppi. Jonotusta x aikaa letkassa, joka ei liikkunut, ja kun vihdoinkin pääsimme etenemään, huomasimme, että uskollinen ystävämme navigaattori oli turhaan ohjannut ajokkimme sille tulppaväylälle. Hrmph. Allekirjoittanut jotenkin edelleen luottaa enemmän painettuihin karttoihin, esim. Valittujen Palojen Suomen karttakirjaan vuodelta 1993 voi piirtää lisää teitä, jos (kun) sellaisia on rakennettu ja rakennetaan vuosien varrella, niin pysyy näppärästi ajan tasalla...

Vuoristoa auringonlaskussa

Sharjahista päästyämme liikenne rauhoittui. Dibbaan päin ajettaessa maisema muuttuu hiljalleen ensin hiekka-aavikoksi dyyneineen, sitten lähdetään nousemaan vuoristoon.  Maasto on karua, tummanruskeaa, melkein mustaa vuoristoa silminkantamattomiin. Siellä täällä tienpientareilla kuljeksii maanteiden kuninkaita pelkäämättömiä kamikazevuohia. Jossain kohtaa matkantekoa Petri bongasikin tienposkeen jääneen vuohiparan, joka oli kohdannut loppunsa varmaankin jonkun ökymaasturin puskurin muodossa. Juuri ennen auringonlaskua olimme saavuttaneet korkeimman solan, josta lähdettiin valumaan kohti laaksoa ja Omaninlahtea. Maisema oli huikea ja heikompaa voisi hirvittää laskeutuminen laaksoon auton kyydissä - vuoristorata jää kirkaasti kakkoseksi sen rinnalla!

Yritys saada passiimme uudet leimat jo torstai-illalla tyrehtyi siihen, että Omanin pohjoinen niemimaan raja on ylitettävissä "heittämällä", kunhan nyt vilautat passia auton ikkunasta. Vaikka vain miehen, viis siitä, ketä naikkosta ja lasta hän kuskaa mukanaan... Ja kun tulet takaisin Omanin puolelta, vilautat passia taas herttaiselle rynnäkkökiväärillä varustautuneelle nuorellemiehelle, yksi riittää. Taas. Siinä se, ei leimaa tällä raja-asemalla. Omanin puolella oli vähän ihmisiä ja paljon vuohia. Ja mitä ilmeisimmin tämän hetken rutikuivuudesta huolimatta tulvia joinakin vuodenaikoina, sillä tienposkessa oli tasaisin väliajoin tolppia, jossa varoitettiin ajamasta, jos veden pinta nousee punaisen merkin yli.

Dibbassa oli lämmin. Ja kosteaa!! Ilman kosteusprosentti hipoi varmasti sataa, ja näin siellä tulee olemaan seuraavat 3-4 kuukautta.  Kuten kohta täällä Ruwaisissakin. Hotelli oli mukava Radisson Sas, vain kolmekerroksinen, mutta sitäkin pitkompi rakennus. Siten huoneemme löytyi suhteessa respaan aiva toisesta päästä. Pikkusammakkomme jaksoi vielä hymyillä pitkästä ajomatkasta huolimatta ja sai taas huomiota heti hotelliaulan ovesta päästyämme. Ovimies otti ja nappasi Linuksen golfkärrymäisen matkalaukkujen ja hotellivieraiden kuljetusvälineeseen ja ajoi huoneemme lähettyville ja me autolla perässä. Ja poju oli aivan haltioissaan :) Ja väsynyt. Kuten mekin. Lähdimme siis hetkeksi vilvoittelemaan poolille ja syömään, jonka jälkeen perhe Smurf oli tainnutettu yöpuulle.

PE 11.5. Neopreenintuoksuinen kissapukupäiväKävimme pikaisella aamiasella, sen verran kuin nyt synnytyksen jälkeen kaksi kertaa viime syksynä hiekkakuopassa sukeltamassa ollut mama pystyi syömään ennen aamun sukellusta. Ei jännittänyt juurikaan, ei oikeastaan yhtään, mutta miten ihmeessä ne pienet perhoset olivat pesiytyneet vatsaani herättyäni!?

Blub

Koska meillä on matkassa pikkumies, joudumme jakamaan sukellusvuoromme. Mamalla oli kunnia sukeltaa ensimmäisessä vuorossa ja isi ja poika jäivät rannalle leikkimään. Kunnon tekstiiliurheilijana minulla oli uutuuttaan hohtava "kissapuku" eli vaaleanpunamusta märkäpuku, uudet kirkkaankeltaiset räpylät ja uusi nostoliivi - taidoista viis, kunhan varusteet on fiinit.

Sukelluspariksi sain Dive Instructor Samerin, libanonilaisen vitsineikan. Kyllä siinä huumoria tarvittiinkin kun tätä sätkynukkea lähdettiin kuskaamaan pinnan alle. Ryhmässämme oli myös toinen libanonilainen kaveri, jonka parina  sekä nuoren intialaisen pojan, joka taisi olla fakiiri, kun ei sukelluksen aikana kuluttanut ilmaa ensinkään. Sukelluskohteemme oli Dibba Rock http://www.wannadive.net/spot/Middle_East/UAE/East_Coast/Dibba_Rock/jossa riitti nähtävää ja ihaltavaa. Ensimmäisellä sukelluksella näimme kaikkien muiden uperiden kalojen lisäksi kalmareita, papukaijakaloja, box fishejä, sarjakuvamaisia isosilmäisiä puffer fishejä, nudibrancheja ja loppua kohden myös kilpikonna vilahti näköpiirissämme. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava sukellus, tuntui ettei sovittu 50 minuuttia sukellusaikaa riittänyt mihinkään! Siitäkin huolimatta, että tekstiilisukeltaja hermoili hienoissa varusteissaan.

Akvaariofiilis

Rannalla odotti Petri valmiina lähtemään seuraavalle sukelluskierrokselle ja Linus, jolle iski mammaikävä, kun näki minut. Buääää! Isin lähtiessä omalle akvaarioreissulle, kävimme Linuksen kanssa meressä ja rannalla syömässä hiekkaa (en minä) ja Samer taikoi Linukselle oman poolin isosta muuttolaatikosta. Siinä poika sitten istui ja lotrasi aurinkovarjon alla tyytyväisenä.

Seuraava sukellus oli yhtä upea. Tosin sukellus meni hyvin niin kauan kun en miettinyt sitä, mutta heti kun aloin miettimään tarkemmin, meneekö tämä nyt hyvin vaiko ei, alkoi kamala säätäminen ja säheltäminen. Oi siäsinen blondius, olisit pysynyt poissa edes tämän kerran... Voi sukelluspariraukkaani. Mutta tästä oli taas varaa parantaa. Mahtava meriakvaario oli taas kuvankaunista katseltavaa.

Takaisin rannalla minulle ilmoitettiin, että pääsemme yhdessä Petrin kanssa yösukellukselle (tarkoittaa käytännössä pimeässä sukeltamista), sillä sukelluskeskuksen omistaja Glenn oli lupautunut lapsenvahdiksi Linukselle. Niinpä lähdimme syömään pikaruuat, kävimme hetken huilaamassa hotellilla ja tulimme takaisin auringonlaskun aikaan kilpavarustamaan itsemme sukelluskuntoon. Ulos pimenevälle merelle, taas Dibba Rockile, mutta toiselle puolelle. Missä taika, alkoiko homma tuntua omalta taas, oliko kotoisan pimeät vedet "the thing" (koska arkisin Suomessa sukelletaan koko syksy pimeässä) vai oliko syynä se, että pääsin pinnan alle mieheni kanssa, mutta tämä sukellus meni täysin hötkyilemättä. Kalatkin olivat siirtyneet yöpuulle, esim papukaijakalat nukkuivat korallien ja kallioiden koloissa ja näyttivät enemmänt ai vähemmän elottomilta. En tiedä kalalajiketta, mutta yksi parvi oli parkkeerannut unille laakean kivan päälle, vieri vieressä, nenut ulospäin, että karkuun pääsisi nopeasti, jos sapelihammastiikeri sattuisi yllättämään takavasemmalta. Sukeltelimme hiljalleen sukelluslamppujen valossa n. puoli tuntia Petrin ottaessa kuvia niin kaloista kuin koralleista. Juuri ennen pintautumista valokeilamme osui muutaman metrin päässä uivaan virtaviivaiseen otukseen - hai! http://en.wikipedia.org/wiki/Blacktip_reef_shark Mieletöntä!! Se katosi nopeasti näkyvistämme, ja siihen olikin hyvä lopettaa sukellus.

Rannassa kaikki kehuivat kilpaa meidän ihanaa pientä poikaamme, hän oli höpötellyt ja leikkinyt ja ottanut Glennin "isoisäkseen". Ja aikansa touhuttuaan simahti rattaisiinsa. Me taas pääsimme sukellusvarusteet huollettuamme valmiiseen pöytään - grillissä valmistui pihvit, pöydässä salaattia, oliiveja, hedelmiä, juomia... Ei hassumpi tapa lopettaa upea päivä - BBQ-illallinen mahtavan mukavien ihmisten seurassa.

LA 12.5. Raja-tietouttaEdellisen päivän tehotouhuilun uuvuttamina tämän aamun teema oli SLOW. Kävimme aamiaisella, pakkasimme tavaramme ja menimme rannalle. Leikin hetken Linuksen kanssa toddler poolissa, jossa Linuksen mielestä hauskinta oli se, kun isommat lapset juoksi edestakaisin ja läskytti vettä ympäriinsä. Ja se, että tässä poolissa pystyi melkein konttaamaan. Mitä sitten, jos pää kävi välillä pinnan alla!? Itsesuojeluvaistoa lapsellamme ei ole vedessä juurikaan, isänsä poika...

Petri kävi sillä aikaa snorklaamassa kaloja vilisevän aallonmurtajan vieressä, kun me otimme rannalla torkut. Itse ehdin myös hetkeksi snorklailemaan, suoraan ulos kun ui, ei näkynyt oikeastaan kuin sinistä vettä silminkantamattomiin ja auringonvälkettä hiekkapohjassa - niin suunnattoman kaunista! Ja on ihanan terapeuttista sulkeutua täysin ulkomaailmasta ja vain kuunnella veden liplatusta. Jonkij ähdin takaisin kohti rantaa ja seurasin rantakivikon elämää, jota oli paljon. Kaikenvärisiä fisuja ja pienenpieniä rapuja ja kääntäessäni päätäni hetkeksi kohti suurta sinistä, SE osui silmiin! Hai. Taas! Vain n. 5 metriä rannasta se uiskenteli hitaasti tarkkaillen rannan pikkukaloja ja kaiketi minuakin. Lähdin hitaasti uimaan sen perään, jolloin hai risteili hetken edessäni ja kaikkosi sitten salamana syvyyteen. Oih...  Kyllä nyt Ahdin serkku Ahdid soi minulle silmäniloa kerrakseen yhden vuorokauden sisällä!

Näääääin iso hai!!!

Matkamme jatkui. Ajoimme etelään, Dadna, Sharm, Khor Fakkan, Fujairah, Kalba - ja The Raja-asema. Passien ulosleimaus meni jotakuinkin heittämällä, ts. niin nopeasti kuin nyt täällä asiat voi hyvässä tapauksessa toimia. Passien mukana saimme pienen valkoisen kuitin, jossa kaikki luonnollisestikin luki arabiaksi. Omanin passintarkastuksessa saimmekin viettää hetken kauemmin, ensin tivattiin pientä valkoista lappua, sitten tivattiiin auton vakuutustodistusta, joka tietenkin oli siellä monen sadan kilometrin päässä kotona Ruwaisissa - oli siirtynyt vahingossa autosta muiden papereiden kanssa kirjahyllyyn. Tämä johti siihen, että aiheesta piti vajaan tunnin neuvotella, sillä ilman vakuutuspaperia emme saisi ajaa Omanissa. Kun Petri lupasi vain tehdä U-käännöksen maassa, saimme leimamme ja kun vielä auton tavaratila oli "tarkastettu" (luukku auki, vilkaisu, luukkuu kiinni), voimme jatkaa. Matkaa. Omaniin. Kohti ensimmäistä liikenneympyrää ja siitä takaisin Arabiemiraatteihin. Takaisintulo oli yllättäen huomattavasti sutjakampaa. Täällä Oman oli aava ja litteä ja litteän vieressä oli suuria vuoria. Toivottavasti seuraava omanissa käynti on hieman pidempi ja antoisampi.

Kotiinpäin ajoimme uutuuttaan hohtavaa vuorten väliin runnottua asvalttihighwaytä huimien maisemien ja parin tunnelin läpi, autiomaan, kamelifarmien, heinäntuottajien ja autoromuttamoiden ohi - päätyäksemme vaihteeksi Sharjahin viikonlopun paluuruuhkaan. Nälkä rupesi jo haittaamaan kulkuneuvomme yleisilmapiiriä, ainoa ruoka- ja juomahuollettu kautta linjan oli Linus, joten ruuhkasta ja Dubaista selvittyämme pysähdyimme huoltamolle ja söimme kotoisat Subwayt Linuksen naurattaessa kanssaruokailijoita. Stand up -shownsa jälkeen herra nuorimies ostatti itselleen (eli kuolasi läpimäräksi) vielä ennen ulospääsyä käkättävän angrybirds-pehmon (josta olin vannonut, että tuollaista ei muuten meille tule ikinä!) ja sitä sitten hekotettiin automatkalla siihen asti, että unimasa yllätti.

Ruwaisiin saapui taas yömyöhään hyyyyyyvin väsynyt delegaatio. Mutta matka oli kaiken vaivan arvoinen. Eikä parempaa tapaa viettää ihkaensimmäsitä omaa äitienpäivää olisi voinut olla. Kiitos sponsorilleni, miehelleni ja lapseni isälle <3

(*Nippelitietoa: Täällä jo torstai on perjantai, ja Petrillä on joka toinen torstai vapaa, eli viikonloput kestävät kokonaiset 3 päivää. Pientä luksusta.)

Viikonlopun menu: Aurinkokuivattua ja merivedessä marinoitua smurffiperhettä.

Viime viikonloppuna nautimme siitä, ettei tarvinnut lähteä yhtään minnekään, vaan viettää ensimmäistä kotiviikonloppua täällä koko smurffiperhe*. Ja tehdä, mitä haluttiin, kuten kaikenlaista.


Torstaina saimme Ikeasta kalusteita kera kahden riuskan assemblymiehen. Kasaus sujui huomattavasti näppärämmin kuin että itse olisi joutunut tarttumaan ikea-avaimeen yms vimpaimiin, tosin Linus oli sitä mieltä, että olisi helposti voinut mennä jeesaamaan, ainakin tutkimaan porkonetta... Kaikki muu meni vaihteeksi kuin sillä Pohjanmaalaisella tilalla, jossa askartelee, remontoi ja kokkaa niitä iloisesti hymyileviä suomenruotsalaisia, tiedättehän, mutta ruokapöydän pöytälevypakkauksen auetessa huomasimme, että toisessa levyssä oli n. 30 cm halkeama. Eli elämme ilman ruokapöytää vielä viikon tai pari - eipä se tee tässä kohta kuukauden kestäneessä retkielämässä suurempaa konkurssia.


Illalla oli järkätty uusien ja vanhojen eurolapsiperheiden miittinki uusien kerrostalojen leikkipakalle. Siellä olikin kiitettävästi porukkaa paikalla, tutustuttiin mukaviin uusiin ihmisiin ja tuntui vähän hassulta, että jo tässä ajassa Linukselle oli muodostunut oma sosiaalinen piirinsä, daycaresta tutut isommat pojat tulivatheti Linusta moikkaamaan. Suurin osa paikallaolleista oli belgialaisia, me edustimme yksin suomalaisia tällä kertaa. Pari pariskuntaa oli myös Ruotsista ja pari Uudesta Zeelannista (euro - yeah, right)  Siinäpä  smurffiperhe jäi näppärästi suustaan kiinni, ja taisimme olla viimeisiä kotiinlähtijöitä. Tai no, teimme koukkauksen naapurikaupunki Ghayatin LuluExpressiin, josta kerroinkin jo toisaalla. Ghayati ei ole kaksinen kaupunki, mutta kuten Ruwaisinkin, pääkatujen reunat oli siisitisti hoidettuja, oli kukkaa ja muotoonleikattua pensasta, ja ok, tokihan palkat ovat mitä on näille viheralueita hoitaville vierastyöläisille, mutta silti tuli miettineeksi, miten epäsiistejä moni viheralue on kotimaassa kaiken maailman säästöjen takia verrattuna näihin täällä. Kun ei edes nurmikoita leikata, kasvavat heinää... 


Perjantai - laiska kotipäivä, mukavaa. Illalla kävimme kävelyllä puiston poikki ostamaan jätskit kioskikaupasta ja katsomassa huvipuiston vempaimia. Kyllä, täällä on oma lasten huvipuisto, epäselväksi on jäänyt toistaiseksi, onko masiinat maksullisia vai ei, mutta huvittelualue on auki joka ilta klo18–23. Kotiin tullessa lapsi unten maille ja máma ja bába istahti parvekkeelle juomaan lasilliset punaviiniä Arabian kuuta ja tähtitaivasta ihaillen. Isn't it romantic...


Lauantai oli pyhitetty paikallisen hotellin poolilla ja rannalla hengailuun - tietenkin juuri silloin, kun asteita oli 47 ja aavikolta puhalsi kummallinen kuuma tuuli, vähän kuin kuumailmapuhaltimen ääressä olisi istuskellut. Jännä ilmiö. Uima-allas olikin siten kovassa käytössä, ei oikein vedenpinnan yläpuolella voinut olla. Kävimme myös vuoronperään snorklaamassa meressä toisen lotratessa pienen vesipedon kanssa altaalla/rantavedessä. Linus on täällä hotellilla suuri ihmetyksen aihe, kun sukeltaa (Suomessa kävimme koko talven vauvauinnissa) eikä pelkää vettä pätkän vertaa. 


Mama kävi snorklaamassa kahdesti - toisella kerralla ruotsalaismiehen ohjeistamana koralliriutalla reippaan kävelymatkan (vesi melko matalalla) päässä hotellilta. Oli hienoja kaloja juu, mutta yhtäkkiä tuli tunne, että olen liian kaukana rannasta, täällä on liikaa vettä** ja liikaa riuttaa, hotellille on liian pitkä matka ja minulla on liian jano. Lisäksi rantavedessä tallustellessa takaisinpäin tuli olo että pienten aaltojen liplatus kaataa minut ja horisontti vääntyy... Ensimmäinen kuumuuden aiheuttama nestehukka on siis täten koettu. Mielenkiintoista. Olimme fiksuna pitäneet huolta siitä, että pienihmisellä oli sekä vettä että maitoa, UV-suojahaalari, suojakertoimet, lippikset jne mutta itse joimme poolin ääressä ruuan kera fantan mieheen ja puolikkaan pikkupullon vettä. Oi järki, missä olitkaan kaikkien 5 tunnin aikana!? Kotiinpäästyämme nesteytimme kaksin käsin; vettä, mehua, suoalpähkinöitä väliin, vettä, mehua, mehujäät...  Oppia ikä kaikki. Ja kokonaisuutena mahtavan mukava päivä.


(* Tämän smurffiarvonimen takana on tarina oikeasta elämästä ja blondista, joka "ei todellllllakaan deittaa mitään smurffeja", eli miehiä , jotka on alle 175 cm pitkiä. Omani on 171 cm. Oikein mukava on silti.)


(** Tämä taas on ennenkin koettu, sukelluksen yhteydessä. Meressä on ajoittain liikaa vettä, mielestäni.)

Arabiaa for dummies

Kotiäidin ja bébénkin arki alkoi sunnuntaina, viikko siitä, kun olimme tulleet maahan. Aamutuimaan ylös, lapselle kassiin eväät, vaipat ja unirätti ja mamalle kynä ja korvienvälinen kartta Daycareen - liikenneympyrä, toinen, kolmas, käännös, liikenneympyrä, toinen, kierrä, parkkeeraa, Ladys Clubille tapaamaan daycaretätejä. Sinne jäi Linus, ensimmäistä kertaa eroon äidistään, vieraiden ihmisten huomaan. Eikä kovastikaan katsonut perään, vaan rupesi innoissaan leikkimään uusilla leluilla. Hyvä niin.

Mama taas pyysi daycaresta ajo-ohjeet arabian kielikurssin pitopaikkaan (vähän kuin suunnistusta rastilta rastille tämä...), Ruwaisin tekniseen collegeen. Siellä vartija opasti perille luokkaan, jossa tervetulleiksi toivotti kourallinen suomalaisia, toinen belgialaisia ja yksi portugalilainen rouvashenkilö sekä opettajamme, hurmaava palestiinalainen herra Mohamed. Sekä mahdottomalta tuntuva arabian kieli. Eikun tulta päin ja aakkosten kimppuun! Jos ei muuta opi, niin ainakin kirjoitus on kaunista ja niitä koukeroita on hauska treenata sujuvan sieviksi ;)

Ensimmäisellä tunnilla opin ainakin, mikä on Alif. Se on A, joka lausutaan hiukan Ä-mäisesti, muttei ihan. Ja hevosytäville tiedoksi, hevonen on hesan, vahvalla S-äänteellä. Ja luonnollisesti tämä hesan-heppa on mieshevonen eli orrhi. Naishevoselle, tammalle on oma vässykämpi nimi, miesnäkökulmaisessa kulttuurissa kun olemme. En nyt muista sitä, sen verran vässykkä oli hän. Lisäksi opin, että herttainen opettajamme on mestari mutkistamaan asioita rönsyämällä kieliopillisiin koukeroihin - tietysti arabiaksi kirjoitettuina vielä - ja toteamaan mutkistaessaan, että "I don't want to confuse you"... Aha.

Pari nuorta kaunista abayaan sonnustautunutta arabiopiskelijatyttöä kävi luokassa ihmettelemässä, mitä me opiskelemme? Arabiaa, of course! M'tääh, oikeesti!? Siistii! Kui??!! olisi vastaus ollut vastaavanikäisellä suomenkielellä. For fun, totesi joku. Hauskaa on monenlaista. Ja onhan tuo oikeasti aika hassua, miten erilailla maailman kielet on muotoiltu ja muotoutunut. Arabiankielestä löytyy lainasanoja jopa suomalaisugrilaiseen kieleemme, salvaa haavoille muun muassa. Salwa on arabiaa ja tarkoittaa pelastusta, helpotusta suruun jne. Salwa on myös arabimaailmassa naisen nimi. Minua miellyttää erityisesti se, että miltei kaikilla nimillä on tarkoitus - esim. Mr. Mohamedin tytärten nimet ovat Punaposki, Kuu, Kaunis kukka ja pojat ovat Leijona ja toinen on nimetty kuuluisan arabialaisen ruonilijan mukaan.

Parituntisen kielikylvyn jälkeen hyppäsin autoon grillaten penkkiin ahterini ja polttaen rattiin kädenjäljet ja hain Linuksen kotiin daycaresta - sama likenneympyräkartta takaperin + yksi kääntävä liikenneympyrä (Ruwais on liikenneympyräin luvattu kylä, vähän sellainen pikku-Hollanti). Hänellä oli sujunut ensimmäinen leikkipäivä leikiten, vaikka äidin näkeminen olikin yltiöpäisen riemukasta. Heh, katse mammaan, halaus, heh, katse mammaan, halaus, heh, katse mammaan, halaus... Tuollaiseen ihailuun voisi vaikka tottua ;) Loppupäiväksi linnoittauduimme kotiin viileään odottamaan aurngonlaskua, jolloin pienen lapsen kanssa voi turvallisesti lähteä ulkoilemaan.

Mr Linus is back!

No sitten lähdettiin taas huhtikuun viimeiseksi viikonlopuksi Abu Dhabiin oltuamme maassa 2 viikkoa. Asioille. Mm. käännättämässä Porvoon maistraatin ja UAE:n Tukholman lähetystön leimalla vahvistetun vihki- ja perhetodistuksen arabiaksi. Ja vavhistamaan se vielä kerran paikalliseen mikämikävirastoon. Ettei jää epäselväksi, ollaanko vai eikö olla naimisissa. Ei voi tietää. Pakko varmistaa. Eri instansseissa.

Moottoritie on kuumaaah, ja minäpä en ihan hetkeen uskalla olla kuskina, kun lähdemme isolle kirkolle, sillä kuumuuden lisäksi se on oikean kaistan osalta täynnä enemmän tai vähemmän kiikkeriä joulukuusen lailla erivärisin valoin vilkkuvia kuorma-autoja ja vastaavia kuljetusvälineitä. Vasemmalla ohituskaistalla taas suhaa oman elämänsä kimiräikkösiä sellaista vauhtia, että pikkukaupungissa akkaratissamaiseksi taantunutta mamaa heikottaa. Matkalla on puolimatkan krouvi, ADNOC-bensis. Siellä söimme tällä menomatkalla pahimpaan KFC:n hävyttömän rasvaiset friteeratut schrimp-pyrstöt mukaranskisten eli löllöpaistettujen perunoiden kera. En ole ennen syönyt Kentucky Fried Chickenissä, enkä taida vastedeskaan. Nappasimme vielä matkaan latten ja cappuchinon ja Volvo sai masunsa täyteen edukasta löpöä, tankkitäyteenhinta on täällä n. 15 euroa. Halvempaa kuin saippua, uskoisin.

Saavuimme hotellille. Väittivät 5 tähden asumukseksi. Le Meridien ei kyllä vastaa tähtiään. Sinänsä jo hieman nostalgisesti kauhtunut hotelli oli kivan näköinen ja huonekin oli suuri ja tilava. Mutta: Tullaan pienen vauvan kanssa klo 20 aikaan hotellille ja pyydämme, että saamme hänelle huoneeseen pinnasängyn. Selvä, järjestyy, sanoo sirpakka pimu tiskin takana. Menemme huoneeseen odottelemaan. Siellä huomaamme iloksemme, että toisen kerroksen huoneen ikkunan kohdalla on talonkokoinen screeni, jossa näytetään fudismatsia, ja sen ympärillä istuu n. 200 ihmistä pikkuhiprakassa ja rääkyy jalkapallofanitukselle ominaiseen tyyliin maaleille yms häppeningeille. Voi vehnäpulla. Odottelemme hetken pinnasänkyä, jota ei näy eikä kuulu, joten lähdemme syömään, sinne jalkapalloscreenin viereiseen italialaiseen ravintolaan, joka sinänsä on sekin hyvä, juuston overloadaama lasagne on erittäin herkullista. Tosin aurinkoinen pikkupoikamme ei ole enää aurinkoinen, liika meteli, liikaa ihmisiä ja liika väsymys ei jaksa enää naurattaa. Syömme siis nopeasti ja könyämme takaisin huoneeseen kuuntelemaan matsia ja sen kannatushuutoja – ja odottamaan pinnasänkyä. Soitto perään, että missä viipyy?! Ohjeistetaan soittamaan toiseen numeroon, josta ohjeistetaan soittamaan toiseen numeroon, josta kerrotaan että sänky tuodaan ihan kohta – käytännössä n. 0,5 tunnin päästä ja kaksi tutnia hotelliin saapumisen jälkeen. Olimme tosin siinä vaiheessa jo niin väsyneitä, että pienihminen oli sammunut kuorsaavan isänsä viereen ja minäkin simahdin  ikkunan takaa kantautuvista huudoista huolimatta hetkessä.

Fail, Le Meridien, ei näin.

Aamulla aikaisin Petri lähti asioidenhoitovirastoihin. Käännöstoimistoon, alkoholilupavirastoon jne. Me taas raivasimme tiemme viereiseen malliin, jossa havaitsin, että taaksejäänyttä on se aika, kun Linus vaunuissa nukkuen oli kärsivällisin shoppailukaveri ever. En siis kokeillut sitä yhtä kivaa mekkoa ja niitä toisia kivoja farkkuja ja sitä kolmatta kivaa paitaa. Mutta löysin taas kengät - sandaalit tällä kertaa. Biancon matalat ihanat ruskeat.

Ja sen jälkeen checkasimmekin ulos mokahotellista ja vaihdoimme Sheratoniin. Jossa seuraavana aamuna Mr Linus sai taas hurmaantuneen vastaanoton ravintolassa – Hey, Mr Linus on täällä! Missä!? Mä haluan myös nähdä Mr Linuksen! Taasen Rhean ja Obaman ravintoladaycaressa siis hetki ;) Obama-setä toi hedelmiä leluiksi ja sitten ihmettelivät yhdessä ravintolan ikkunasta avautuvaa näkymää. Ihanasta Obamasta Rhea infosi lähtöpäivänämme lauantaina, että on illalla viimeistä päivää töissä, ja muuttaa Amerikkaan perheensä kanssa etsimään onnea, mainetta ja mammonaa (tuo viimeinen on toim. lis.). Toivotimme siis onniterveiset Obamalle Mr. Linukselta uusiin kuvioihin :)

Poolilla ja meressä ehdimme viihtyä myös. Ja mama kävi kampaajalla refreshaamassa lookinsa sekä sai miehensä syntymäpäivän kunniaksi uuden märkäpuvun, ihqu harmaapinkki kizzapuku, jolla hurmata paikallinen Ahti.

Käytiin muuten taas Ikeassa juurin ennen sulkemista. Tekemässä sama lista ostettavista huonekaluista, jonka olimme tehneet jo edellisenä viikonloppuna. Koska se edellinen lista oli jäänyt 240 km päähän Ruwaisiin. Tietty.

Seuraavana päivänä käytiin taas. Ikeassa. Keräämässä listan tavarat ja jonottamassa kotiinkuljetus- ja kasauspalvelutiskin takana tunnin verran. En tiedä, mutta tuntuu, että Ikea-mitta on hetkeksi täynnä...

Soittivat myös muuttotavarain handlingfirmasta Dubaista. Muuttokuormamme olisi saapumassa lauantaina 28.4. Ruwaisiin keksipäivän aikaan, jolloin olimme vielä Abu Dhabissa, luonnollisestikin. Saimme järkättyä, että Petrin ruotsalainen, samassa talossa asuva työkaveri Ralf otti vastaan laatikot ja minä hykertelin itsekseni, sillä 28.4. oli myös Petrin 45v. syntymäpäivä ;) Illala, kun tulimme kotiin, Petri kantoi Ralfin avustuksella laatikot kotiin. Pyysin muina miehinä avaamaan "sen korkean laatikon" (joka oli korkea siksi, että sählymailat mahtuisivat, olin selittänyt viattomasti), ja synttärisankari teki pahaa aavistamatta työtä käskettyä. Ensin kalasti sieltä turvakaukalon, sitten nappasi muovipussiin ja kummasteli, mikä tää on!? No se oli se kitarakotelosynttärilahja, täydellinen yllätys ja täydellinen ajoitus!

HEEY, MR LINUS!!

Pehmeä lasku erämäähan ja sen betonisen beduiiniteltan sisustaminen vaatii käyntiä Abu Dhabissa. Ja siellä Home Centressä ja Ikeassa yms. huonekaluja sekä kodin tarvikkeita myyvissä instansseissa. Tämä taas vaatii yöpymisen paikan päällä.

Ensimmäinen viikonloppu vietettiin Sheratonissa. Jo respasta asti Linus sai miltei kiusallisen paljon huomiota ihan vain hymyilemällä ihmisille ympärillään. Aamiaisravintolassa Linus piti huolen siitä, ettei tarjoilijoilla ollut tekemisen puutetta. Oikeammin tarjoilijat pitivät huolen siitä, että Linuksen ruokailut oli ohjelmoituja; lapsi kaapattiin syötyään heidän toimesta ja sitten häntä kiikutettiin ympäri ravintolaa, leikittiin hedelmillä ja moikattiin keittiöhenkilökuntaa. Ihanat filippiiniläinen Rhea ja egyptiläinen Obama taisivat olla ne päälapsenkaitsijat. Yritimme simuloida päässämme vastaavanlaisen tilanteen vaikkapa perheravintola Rossoon. Ei onnistunut. Eihän sellainen nyt käy, että henkilökunta laittaa kallista työaikaansa muita, oikeita asiakkaita häiritsevän Purjopetterin hauskuuttamiseen! Herramunjee, potkujen paikka!!

Perjantaina, joka täällä on pyhäpäivä, nautimme samaisessa hotelliravintolassa aamiaisen lisäksi UAE:laisittain perinteisen perjantaibrunssin kuohuviinin kera. Mr Linus sai taas tarjoilijoiden ja nyt myös kokkien sekä bändin täyden huomion :)

Hotellissa on myös kiva vauva-allas. Sellainen, jossa tuollainen 9 kk ikiliikkuja voi kontata valvovien silmien alla. Ja sellainen, jossa 9 kk voi tutustuttaa maman toisen 9 kk:n mummoon, brittiläiseen Susaniin, joka oli tullut 18-vuotiaana maahan abu dhabilaisen nuoren miehen tuoreena vaimona ja asunut siellä 44 vuotta. Huima elämäntarina! Hän oli nähnyt maan kehityskaaren beduiinikyläläisten ja helmenkalastajien hiekka-aavikosta täksi luksusta ja rahaa pursuavakasi ökyvaltioksi.

Back to business:  

Mitä ihminen, jolla on jo kotona kaikkea, tarvitsee täysin tyhjään kotiin?! Yllättävän vähällähän sitä pärjää, mutta toisaalta tarvitaan yllättävän paljon pientä tilkettä. Patja, ruokapöytä, tuolit, mattoja, hyllyjä, pyykkikori, paistinlasta, kippoa ja kuppia... Ikeassa raivoshopattiin. HomeCentressä raivoshopattiin. Carrefourissa ja Lulu Marketissa raivoshopattiin. Ohessa käytiin raivoihmettelemässä vähemmän pelkistettyjä ökyhuonekaluja, joiden rinnalla Kruunukalusteen mukarokokoot kalpenisi. Oi oi, kultatuolia, hopeasohvaa, kristallikruunua ja himmelisänkyä..

Muutama tunti poolilla oli shoppingkierrosten lomassa täysin ansaittua nautintoa.

Lämpöä vaan ei lämmintä vettä ynnä muita havaintoja

Ensimmäisten täälläolopäivien ykkösnautintoa oli lämmin ilma. Voi sitä mahtavuutta, ettei esim. vauvaa tarvinnut pukea toppavaatteisiin ja itsekin joutui miettimään vain sitä, että kesävaatetus on maan tapaan säädyllinen, polvet ja olkapäät peittoon. Tosin tuo on melko joustava käsite, mitä olen nyt tämän muutaman viikon seuraillut naisten pukeutumista. Täällä maaseudun rauhassa ehkä ollaan säntillisempiä sen suhteen, mutta Abu Dhabissa, tsaa...

Ihmetystä taas herätti se, ettei keittiöön tullut kuumaa vettä. Ei edes lämmintä. Laitoin miehelle töihin viestiä, onko tämä ihan normaali olomuoto tässä melko vastikään rakennetussa kerrostalossa?  Ei, kyllä sitä pitäisi kuulemma tulla ihan kuumaakin (hän oli asunut asunnossa vajaan viikon, eikä ollut juurikaan kokannut saati tiskannutkaan kuin koneellisesti) Kummastelimme sitä veilä illallakin, että näin on, ei tipan tippaa lämmintä vettä. Hmmm...

Seuraavana päivänä sain häneltä töistä teidustelukierroksen jälkeen tekstiviestin, että keittiön lämminvesivaraaja kytketään päälle maids roomista - kodinhoitajan huoneeksi kutsutusta vaatekomeron kokoisesta kopperosta keittiön vierestä. No niinpä tietenkin, kuinka tyhmiä me länsimaalaiset olemmekaan. Luonnollisesti maids roomista! Ei, meillä ei ole kodinhoitajaa. Joudun siis kotirouvana ihan itse omin pikku kätösin kytkemään lämminvesivaraajan päälle. Oi rasitus.

Miehen kotiuduttua töistä, lähdettiin lapsosen kanssa tutkimaan lähimarkettia. Kaikkien 300 pakistanilaisen ja intialaisten kanssa. Kauppa muistuttaa vahvasti Helsingin Hakaniemen ja Sörnäisten välimaaston etnisten kauppojen, pienen Tarjoustalon ja Siwan risteytystä. Melkein kaikkea löytyy, vaatteita myöten. Saippuahylly se vasta vinkeä onkin, saippuoita on joka lähtöön, etenkin ihoa vaalentavia juttuja riittää hyllykaupalla. Mm. "Virginity Soap" oli jännä tuttavuus.  Ei, se ei palauta neitsyyttä, tiedoksi vain hairahtaneille, on vain naisille suunnattu hygieniasaippua. Luksusta oli todeta, että fetajuustoja oli monenmonta eri lajia, samoin oliiveja ja määrättömästi hauskoja hedelmiä, mausteita  ja vihanneksia ja hinta marginaalinen kotimaan hintoihin nähden.

Olen ehtinyt tähän mennessä oppia seuraavaa ruokakaupoista:

-Yllättävän lähellä oleva East Market on paras näistä kolmesta, mitä Ruwaisista löytyy.

- Älä mene kauppaan illalla, on täynnä pakistanilaisia setämiehiä haalareissaan ruokaostoksilla. Jos kuitenkin menet, mene 22 jälkeen.

- Älä osta pakastejauhelihaa. Älä osta pakastejauhelihaa. Älä osta pakastejauhelihaa! Päähänpinttymä tehdä makaronilaatikkoa, että saa lapselle helppoa ja tuttua ruokaa johti siihen, että ostimme pakastejauhelihaa. Beef Mince. Josta kylläkin olin sittemmin tekemässä moussakaa. Vasta sulattaessa huomasin sen olevan Intiasta. Varoituskello nro I kilahti. Paistinpannuun mättäessä seassa oli yllättävän paljon valkoisia asioita. Varoituskello II. Paistettaessa ne valkoiset asiat, toiset pyöreitä, toiset nahkamaisia litteitä, eivät kadonneet/sulaneet. Y-ök. En nyt haluaisi olla ennakkoluuloinen, mutta mince lensi maistamatta roskaämpäriin ja tilalle haettiin tuoretta Argentiinalaista beef minceä kaupasta, joka siihen aikaan illasta oli täynnä niitä setämiehiä. Jauhelihan hakureissu lähikaupasta kesti siten n. tunnin.

- Älä myöskään säästä vesikanisterin hakua iltaan, sama juttu kuin yllä, paljon haalarisetämiehiä. Kanisteri painaa kuin synti, joten siihen se silti menee, että powerman saapuu kotiin töistä ja joutuu jonottamaan setämiesten kanssa.

- Vauvan korvikemaitojauheita on lajikkeita joka viikonpäivälle. Otetaan tuttua ja turvallista (?!!) Nania. By Nestlé.

- Ostokset pakkaa rivakka nuorimies, kasseja kuluu n. 5–6 per normiostoskierros, jokainen kun pakataan ilmavasti ja kevyeksi kantaa. Eikä maksa mitään. Erikoispalveluna rivakka nuorimies myös nostaa hihnalle ruuat kärryistä sekä kasseihin pakattuaan nostaa takaisin ja tuo parkkipaikalle asti. Eikä maksa mitään.

- Vihanneshyllyä on tutkittava lajike lajikkeelta. Munakoisoja ainakin viisi eri sorttia, yammy. Hedelmät ja vihannekset tosin kannattaa hakea hedelmä- ja vihannestorilta. Testaamatta jää Indian bitter melon (http://www.phamfatale.com/id_1817/title_Falling-In-Love-with-Bitter-Melon/) ja Durian (http://duriansite.com/durian-season-2012.html), jotka on jo syömäkelvottomiksi todettu, Bitter melonia paistettuna ja Duriania Dodolin muodossa. Kiitos Annalle siitä kammokokemuksesta ;)

- Tuore kala kalatorilta. Jossa merenherkkuja laidasta laitaan. Nam.

- Tumma leipä. No. Yrityksiä riittää. "Viking bread" Abu Dhabin megamarketissa lienee lähin saavutus. Ja karsea tiiliskivenkompakti saksalainen ruisleipä.

- Mausteet, jauhot, ryynit yms. ovat vahvasti suunnattu pakistanilais-intialaiselle kohderyhmälle. Ja meille muille, jotka vain arvailevat, mihin kaikkeen mitäkin voi käyttää. Ja googlettavat.

- Kellään henkilökunnasta tai asiakkaistakaan ei ole niin kiire, etteikö ehtisi vähän vilkuttamaan, leikkimään ja juttelemaan blondille pikkumiehelle. Mukavaa.

- Lähikaupungissa Ghayatissa on hiukan suurempi kauppa, Lulu Express, joka näyttää ulkopuolelta Las Vegasin kasinolta. On monenväristä vilkkulediputkea ja tingeltangelia ja Vihreällä neonvalolla Lulu Express. Ajoimme vahingossa ohi, kun emme välkkyvää rakennusta uskoneet ensin kaupaksi ja jouduimme pimeälle moottoritielle, jossa U-käännöksen pääsi tekemään kamelivaroituskylttien saattelemana n. 5 km päässä Las Vegasista. Kauppa olikin sisältä jotain aivan muuta, siisti ja järjestelmällinen, mieletön heviosasto ja yläkerrassa vielä ihan kaikkea muuta paitsi uunivuokia. Mitä ihminen nyt uunivuualla tekee!? Sitävastoin sieltä löytyi mustaa ja valkoista Dr. Oetkerin sokerikuorrutusta erilaisine pursotuspäineen, että voimme tehdä paikallisen näköisiä hattiwattipikkuleipiä, jiihaa! Ne on ne pienet asiat elämässä, joka tekee onnelliseksi ;)

Perillä aavikolla

Täällä ollaan. Hiekkalaatikolla. Suurella sellaisella. Jo neljäs viikko alkamassa uudessa maassa, mutta oman rakkaan tietokoneeni sain muuttokuormassa vasta viikko sitten. Aika on kulunut kuin siivillä, juurihan vasta paimensin kotona Suomessa pikku Linusta hänen kiivetessä portaita ylös, kammetessa jääkaappiin, uuniin, komeroon, vessanpönttöön jne jne. (vastaava paimentaminen toistuu portaita lukuunottamatta täällä kiihtyvällä tahdilla) ja siinä ohessa pakkasin laukkuja ja muuttofirma kävi tyhjentämässä ruokahuoneen tänne tulevista tavaroista.

Mutta eihän kaikki voi sujua kuin Strömsössä - muuttofirman saapumista edeltävänä päivänä olin juuri saanut soiton Matkahuollosta, että lompakkopakettini oli saapunut pikana Turusta, joten tein lähtöä sitä hakemaan. Pikkumies ulkovaatteisiin, maito- yms eväät matkaan mukaan, kannan hänet ja tavarat autoon ja käynnistän. Eikun käynnistän. Ei mitään! Auto päätti sitten juuri sinä päivänä sanoa sopimuksen irti, ei käynnistynyt millään ilveellä ja allekirjoittaneen väsymys ja frustraatio otti vallan. Ei vähiten siksi, että muiden asioiden lisäksi juuri sinä päivänä oli tarkoitus ajaa Vantaalle ostamaan syntymäpäivälahja miehelle - kitaralle kotelo. Jos en saisi sitä nyt, se jäisi muuttokuorman kyydistä. Soittopyyntö Petrille Ruwaisiin. Ihan kuin hän voisi asialle mitään sieltäkäsin, mutta hän sai kuitenkin soittaessaan itkupotkuraivarin niskoilleen - pirun väsymys, hlvtin auto, stnan kaikki, ei jaksaa enäääääää, byääää!!! Enkä tietenkään voinut kertoa tuota kitarakoteloasiaa, joka harmitti eniten. Melkein autonpökälettä enemmän. Soitto kaverille. Ihana, kultainen Emilia toi kuumeisena autonsa lainaksi ja pääsin käymään kitarkotelo-ostoksilla sekä sanomaan heipat koirani eläkekodissa Maiju-murun luona ennen lähtöä.

Seuraavana aamuna tulivat Viktor Ekin sedät sekä mummo ja vaari akkulaturin kera. Auton akku laturiin koko päiväksi, mutta iltapäivällä ei edes luvannut. Lohduton "önk önk önk" ja sen päälle "klik". Soitto autokorjaamolle. Haa, nainen luurissa, joten korjaamon kaveri kysyi pilke äänitorvessa, olenko tarkistanut, että tankissa on bensaa. Njän njän... No, kävimme puhelimitse läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin syyt käynnistämättömyyteen (kuten pieni veemäinen partaansa naurava menninkäinen konepellin alla...), jonka jälkeen vaarin kanssa hinattiin auot korjaamolle. Sinne jäi, katsovat kun ehtivät. Ehtivät lähtömme jälkeisellä viikolla ja akkuhan siinä oli loppuslutkaputfinito ja sen pituinen se. Veljien ja veljenpojan avustuksella auto on sittemmin päässyt takaisin kotipihaan odottamaan  myyntiä tai vaihtoehtoisesti meitä kotiin tuleviksi, nastarenkaat alla, sillä eihän niitäkään sitten ehditty vaihtamaan. Eikä pesemään.

Lähtöpäivänämme 15.4. veljeni perheineen tuli viemään pojan ja minut lentokentälle. Vielä viimeiset piha- ja tupatarkastukset kotona, ovet lukkoon ja matkaan! Lentokentällä sai odotellessa taas kiitellä suomalaisten itsekkyyttä - roudasin kahta kassia ja poikaa rintarepussa ja kyselin kärryä, johon olisin saanut pojan istumaan. Tyhjää ei löytynyt, mutta eräällä lähtöportilla seisoi nainen , kärryjen kyydissä kevyt takki ja pikkureppu ja kävin kysymässä, voisinko saada kärryn, kun hän jo siinä odotteli lentoaan ja saisin vähän kevennettyä kantamuksia. No ei, ei ainakaan ihan vielä, mutta jos puolen tunnin päästä en ole kärryä löytänyt, voin tulla kyselemään uudelleen, niin ehkä... (puoli tuntia siis meni hänellä siirtää reppunsa ja takkinsa kärryiltä sohvalle) Kiitin avuliaisuudesta ja kävelin ristiin rastiin hiki valuen löytääkseni lopulta Schengen-alueen edustalta nurkkaan piilotetun kärryn. Linuskin riemastui, kun pääsi istumaan kärryihin  ja näkemään kunnolla, mitä ympärillä tapahtui. Geneven lähtöportilla eivät meinanneet millään uskoa että 9 kk:n ikäisellä vauvalla on oma lippua ja paikka. Se luksus kannatti ilman muuta hyödyntää, kun tämä matka meni työnantajan piikkiin, tosin suurimmaksi osaksi hän oli sylissäni tämän matkan verran. Lennolla hän hauskuutti ympärillä istuvia höpöttämällä suureen ääneen ja yrittämällä repiä edessä istuvan herrasmiehen hiuksia.

"Please read the safety pamphlet in the seat pocket in front of you and note your nearest emergency exit."

Genevessä taakankevennyskärryt loistivat poissaolollaan, mutta runsaan 3 tunnin odotus jatkolentoa varten meni yllättävän nopeasti. Kävimme syömässä, kiertelimme kauppoja ja menimme lähtöportin aulaan odottelemaan heti, kun se oli tiedossa. Abu Dhabin lähtöportilla henkilökunnasta eräs mies  kaappasi hymypojan syliinsä ja leikki hänen kanssaan meidän transferlippuja tulostaessa. Pääsimme vielä ensimmäisenä koneeseen, kunnon V.I.P. -kohtelua :) Ihan kuten Suomessakin... NOT. Mitenkä tuntuu, että kun pääsee kotimaan rajojen ulkopuolelle, pikkulapsen kanssa on niin paljon mukavampaa liikkua yleisillä paikoilla?

Koneessa oli sen verran tyhjää, että saimma vaihtaa varauloskäyntipaikkamme kätevämpään "normaaliin" penkkiriviin, joka olikin kokonaan meitä varten. Tälläkin lennolla pojalla oli oma paikkansa, ja kun nosti käsinoja ylös, meillä oli aivan ruhtinaallisesti tilaa nukkua. Ennen nukkumista tosin Linus ystävystyi ja leikki piilosta käytävän toisella puolella istuvan Thaimaalaispariskunnan kanssa. Kikatuksesta ei meinannut tulla loppua, oli niin  hauskaa että! Kunnes Unimasa heitti soraa silmiin ja Linus nukkui melkein perille asti. Itse katsoin Mission Impossiblea, kunnes en katsonut enää, vaan liityin unikekojen seuraan.

Perillä Abu Dhabissa jälleennäkeminen miehen/isin kanssa oli ihanaa! Linus ei 1,5 kuukauden eron jälkeen onneksi isäänsä ujostellut, vaan hyökkäsi syliin, ihna kuin olisimme viimeksi ed. iltana sanonut hyvästit.  Perillä koimme myös vahvan Déjà vu -ilmiön - kuten edelliselläkin UAE-matkalla ennen joulua, matkarattaat ja turvaistuin olivat jääneet Geneveen ja tulisivat seuraavalla lennolla, runsas puoli vuorokautta myöhemmin. No, eipä se ole matkamies eikä mikään, jos ei yhtä päivää jaksa rymytä suurkaupungin sykkeessä aamukuudesta ilta kymmeneen pitkän lennon jälkeen. Ilman turvaistuinta emme kuitenkaan olisi voineet lähteä ajamaan aavikolle, joten jäimme odottamaan ja samalla tilasimme Mothercarsta uuden Maxicosin, astetta isommalle vauvapersoonalle.

Pakolliseksi muodostuneen Abu Dhabi -päivän aikana mama ehti ostaa itselleen uudet kengät, luonnollisesti. Dumond näytti ulospäin sellaiselta ankealta Burberrytätikenkäkaupalta, mutta sieltä löytyikin ihanat oranssit ballerinat. Lisäksi päivään mahtui Starbucks-kahvit, lounas Food Court - hlvtissä (vrt Helsingin Forumin alakerta), ulos ja sisään miljoonaan vaatekauppaan ja illalla testattiin vielä taistelukestävyys Ikeassa. Keskiyön tunteina Ruwaisiin saapui hyyyvin väsynyt perhe, ja seuraava päivä menikin pääosin huilatessa

Ja tähän ei tule pisteitä lauseen loppuun, koska hetken mielijohteesta painoin kirjoittaessa namiskaa, . joka päätti kääntää lukusuunnan arabiaksi.  Tiedoksi vaan pisteenviilaajille.