Elämäni ensimmäisen äitienpäivän kunniaksi, ja sen pienimuotoisen faktan, ettei minulla edelleen ole Residence Visaa eli vakituisen asukkaan maassaoloviisumia, vaan hengailen tällä turistiviisumilla toistaiseksi ja tarvitsin passiin uuden leiman, lähdimme ajamaan torstaina* 10.5 aamulla kohti itärannikkoa ja siellä Dibbaan. Samalla reissulla ylittäisimme vieressä olevan Omanin rajan saaden maasta ulosmeno- ja maahan sisääntuloleimat. Näin luulimme. Siitä luuloomme liittyvä aasinsilta alla:
Oman on hassusti jaettu niin, että ihan Arabiemiraattien itäisessä yläkärjessä on pieni niemi, joka kuuluukin Omanille. Samoin Fujairahin nurkilla on läntti Omania sisämaassa, ja sitten etelässä on se "varsinainen" Sultanate of Oman. Lienee sulttaanien ja sheikkien välisiä kuvioita, joista eivät ole aivan pääseet sopimukseen. Kas tässä karttaa:
TO 10.5. Matkailukestävyysharjoitusta
Pääsimme lähtemään ajoissa aamulla ja matka taittui mukavasti volvoillen Arabian auringon alla paikalliskielen sanoja ja fraaseja lukiessa. Ääneen. Kuskin suureksi riemuksi. Note to self and husband: Piti muistaa kysyä Mr Mohamedilta, miten sanotaan "En ymmärrä! Puhutko sinä suomea?"
Se muuten sanotaan näin: "La afham! Hal tatakallamu alfinlandiiyah?
Abu Dhabissa pysähdyimme sukellusvarustautumassa Al Maharan diving shopissa. Piensammakko hauskuutti siellä henkilökuntaa järjestellen kaikki lattiatasolla olevat tavarat uuteen uskoon ja jatkoi kontaten jossain vaiheessa asiointiamme naapurin hierontafirmaan, jossa istui sitten tyytyväsienä arabitätien kuvattavana, ihaltavana ja halittavana resparouvasen sylissä syöden vohvelikeksejä. Mikä siinä on pikkuihmisellä ollessa ;) Sukellustarvikekaupassa ja intialaisella pikalounaalla meni niin kauan, että tavoitteemme ehtiä Dubaihin ennen iltapäiväruokaa ehti vesittyä. Eikun suden suuhun ja viikonlopun alkuruuhkan syövereihin laskemaan sataan milloin mistäkin syystä. Dubaihin asti liikenne sujuikin melko mutkattomasti, mutta naapurikaupungissa Sharjahissa (vähän kuin Dubain Vantaa tai Espoo, sulautuvat kivasti yhteen) tuli stoppi. Jonotusta x aikaa letkassa, joka ei liikkunut, ja kun vihdoinkin pääsimme etenemään, huomasimme, että uskollinen ystävämme navigaattori oli turhaan ohjannut ajokkimme sille tulppaväylälle. Hrmph. Allekirjoittanut jotenkin edelleen luottaa enemmän painettuihin karttoihin, esim. Valittujen Palojen Suomen karttakirjaan vuodelta 1993 voi piirtää lisää teitä, jos (kun) sellaisia on rakennettu ja rakennetaan vuosien varrella, niin pysyy näppärästi ajan tasalla...
 |
| Vuoristoa auringonlaskussa |
Sharjahista päästyämme liikenne rauhoittui. Dibbaan päin ajettaessa maisema muuttuu hiljalleen ensin hiekka-aavikoksi dyyneineen, sitten lähdetään nousemaan vuoristoon. Maasto on karua, tummanruskeaa, melkein mustaa vuoristoa silminkantamattomiin. Siellä täällä tienpientareilla kuljeksii maanteiden kuninkaita pelkäämättömiä kamikazevuohia. Jossain kohtaa matkantekoa Petri bongasikin tienposkeen jääneen vuohiparan, joka oli kohdannut loppunsa varmaankin jonkun ökymaasturin puskurin muodossa. Juuri ennen auringonlaskua olimme saavuttaneet korkeimman solan, josta lähdettiin valumaan kohti laaksoa ja Omaninlahtea. Maisema oli huikea ja heikompaa voisi hirvittää laskeutuminen laaksoon auton kyydissä - vuoristorata jää kirkaasti kakkoseksi sen rinnalla!
Yritys saada passiimme uudet leimat jo torstai-illalla tyrehtyi siihen, että Omanin pohjoinen niemimaan raja on ylitettävissä "heittämällä", kunhan nyt vilautat passia auton ikkunasta. Vaikka vain miehen, viis siitä, ketä naikkosta ja lasta hän kuskaa mukanaan... Ja kun tulet takaisin Omanin puolelta, vilautat passia taas herttaiselle rynnäkkökiväärillä varustautuneelle nuorellemiehelle, yksi riittää. Taas. Siinä se, ei leimaa tällä raja-asemalla. Omanin puolella oli vähän ihmisiä ja paljon vuohia. Ja mitä ilmeisimmin tämän hetken rutikuivuudesta huolimatta tulvia joinakin vuodenaikoina, sillä tienposkessa oli tasaisin väliajoin tolppia, jossa varoitettiin ajamasta, jos veden pinta nousee punaisen merkin yli.
Dibbassa oli lämmin. Ja kosteaa!! Ilman kosteusprosentti hipoi varmasti sataa, ja näin siellä tulee olemaan seuraavat 3-4 kuukautta. Kuten kohta täällä Ruwaisissakin. Hotelli oli mukava Radisson Sas, vain kolmekerroksinen, mutta sitäkin pitkompi rakennus. Siten huoneemme löytyi suhteessa respaan aiva toisesta päästä. Pikkusammakkomme jaksoi vielä hymyillä pitkästä ajomatkasta huolimatta ja sai taas huomiota heti hotelliaulan ovesta päästyämme. Ovimies otti ja nappasi Linuksen golfkärrymäisen matkalaukkujen ja hotellivieraiden kuljetusvälineeseen ja ajoi huoneemme lähettyville ja me autolla perässä. Ja poju oli aivan haltioissaan :) Ja väsynyt. Kuten mekin. Lähdimme siis hetkeksi vilvoittelemaan poolille ja syömään, jonka jälkeen perhe Smurf oli tainnutettu yöpuulle.
PE 11.5. Neopreenintuoksuinen kissapukupäiväKävimme pikaisella aamiasella, sen verran kuin nyt synnytyksen jälkeen kaksi kertaa viime syksynä hiekkakuopassa sukeltamassa ollut mama pystyi syömään ennen aamun sukellusta. Ei jännittänyt juurikaan, ei oikeastaan yhtään, mutta miten ihmeessä ne pienet perhoset olivat pesiytyneet vatsaani herättyäni!?
 |
| Blub |
Koska meillä on matkassa pikkumies, joudumme jakamaan sukellusvuoromme. Mamalla oli kunnia sukeltaa ensimmäisessä vuorossa ja isi ja poika jäivät rannalle leikkimään. Kunnon tekstiiliurheilijana minulla oli uutuuttaan hohtava "kissapuku" eli vaaleanpunamusta märkäpuku, uudet kirkkaankeltaiset räpylät ja uusi nostoliivi - taidoista viis, kunhan varusteet on fiinit.
Sukelluspariksi sain Dive Instructor Samerin, libanonilaisen vitsineikan. Kyllä siinä huumoria tarvittiinkin kun tätä sätkynukkea lähdettiin kuskaamaan pinnan alle. Ryhmässämme oli myös toinen libanonilainen kaveri, jonka parina sekä nuoren intialaisen pojan, joka taisi olla fakiiri, kun ei sukelluksen aikana kuluttanut ilmaa ensinkään. Sukelluskohteemme oli Dibba Rock http://www.wannadive.net/spot/Middle_East/UAE/East_Coast/Dibba_Rock/jossa riitti nähtävää ja ihaltavaa. Ensimmäisellä sukelluksella näimme kaikkien muiden uperiden kalojen lisäksi kalmareita, papukaijakaloja, box fishejä, sarjakuvamaisia isosilmäisiä puffer fishejä, nudibrancheja ja loppua kohden myös kilpikonna vilahti näköpiirissämme. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava sukellus, tuntui ettei sovittu 50 minuuttia sukellusaikaa riittänyt mihinkään! Siitäkin huolimatta, että tekstiilisukeltaja hermoili hienoissa varusteissaan.
 |
| Akvaariofiilis |
Rannalla odotti Petri valmiina lähtemään seuraavalle sukelluskierrokselle ja Linus, jolle iski mammaikävä, kun näki minut. Buääää! Isin lähtiessä omalle akvaarioreissulle, kävimme Linuksen kanssa meressä ja rannalla syömässä hiekkaa (en minä) ja Samer taikoi Linukselle oman poolin isosta muuttolaatikosta. Siinä poika sitten istui ja lotrasi aurinkovarjon alla tyytyväisenä.
Seuraava sukellus oli yhtä upea. Tosin sukellus meni hyvin niin kauan kun en miettinyt sitä, mutta heti kun aloin miettimään tarkemmin, meneekö tämä nyt hyvin vaiko ei, alkoi kamala säätäminen ja säheltäminen. Oi siäsinen blondius, olisit pysynyt poissa edes tämän kerran... Voi sukelluspariraukkaani. Mutta tästä oli taas varaa parantaa. Mahtava meriakvaario oli taas kuvankaunista katseltavaa.
Takaisin rannalla minulle ilmoitettiin, että pääsemme yhdessä Petrin kanssa yösukellukselle (tarkoittaa käytännössä pimeässä sukeltamista), sillä sukelluskeskuksen omistaja Glenn oli lupautunut lapsenvahdiksi Linukselle. Niinpä lähdimme syömään pikaruuat, kävimme hetken huilaamassa hotellilla ja tulimme takaisin auringonlaskun aikaan kilpavarustamaan itsemme sukelluskuntoon. Ulos pimenevälle merelle, taas Dibba Rockile, mutta toiselle puolelle. Missä taika, alkoiko homma tuntua omalta taas, oliko kotoisan pimeät vedet "the thing" (koska arkisin Suomessa sukelletaan koko syksy pimeässä) vai oliko syynä se, että pääsin pinnan alle mieheni kanssa, mutta tämä sukellus meni täysin hötkyilemättä. Kalatkin olivat siirtyneet yöpuulle, esim papukaijakalat nukkuivat korallien ja kallioiden koloissa ja näyttivät enemmänt ai vähemmän elottomilta. En tiedä kalalajiketta, mutta yksi parvi oli parkkeerannut unille laakean kivan päälle, vieri vieressä, nenut ulospäin, että karkuun pääsisi nopeasti, jos sapelihammastiikeri sattuisi yllättämään takavasemmalta. Sukeltelimme hiljalleen sukelluslamppujen valossa n. puoli tuntia Petrin ottaessa kuvia niin kaloista kuin koralleista. Juuri ennen pintautumista valokeilamme osui muutaman metrin päässä uivaan virtaviivaiseen otukseen - hai! http://en.wikipedia.org/wiki/Blacktip_reef_shark Mieletöntä!! Se katosi nopeasti näkyvistämme, ja siihen olikin hyvä lopettaa sukellus.
Rannassa kaikki kehuivat kilpaa meidän ihanaa pientä poikaamme, hän oli höpötellyt ja leikkinyt ja ottanut Glennin "isoisäkseen". Ja aikansa touhuttuaan simahti rattaisiinsa. Me taas pääsimme sukellusvarusteet huollettuamme valmiiseen pöytään - grillissä valmistui pihvit, pöydässä salaattia, oliiveja, hedelmiä, juomia... Ei hassumpi tapa lopettaa upea päivä - BBQ-illallinen mahtavan mukavien ihmisten seurassa.
LA 12.5. Raja-tietouttaEdellisen päivän tehotouhuilun uuvuttamina tämän aamun teema oli SLOW. Kävimme aamiaisella, pakkasimme tavaramme ja menimme rannalle. Leikin hetken Linuksen kanssa toddler poolissa, jossa Linuksen mielestä hauskinta oli se, kun isommat lapset juoksi edestakaisin ja läskytti vettä ympäriinsä. Ja se, että tässä poolissa pystyi melkein konttaamaan. Mitä sitten, jos pää kävi välillä pinnan alla!? Itsesuojeluvaistoa lapsellamme ei ole vedessä juurikaan, isänsä poika...
Petri kävi sillä aikaa snorklaamassa kaloja vilisevän aallonmurtajan vieressä, kun me otimme rannalla torkut. Itse ehdin myös hetkeksi snorklailemaan, suoraan ulos kun ui, ei näkynyt oikeastaan kuin sinistä vettä silminkantamattomiin ja auringonvälkettä hiekkapohjassa - niin suunnattoman kaunista! Ja on ihanan terapeuttista sulkeutua täysin ulkomaailmasta ja vain kuunnella veden liplatusta. Jonkij ähdin takaisin kohti rantaa ja seurasin rantakivikon elämää, jota oli paljon. Kaikenvärisiä fisuja ja pienenpieniä rapuja ja kääntäessäni päätäni hetkeksi kohti suurta sinistä, SE osui silmiin! Hai. Taas! Vain n. 5 metriä rannasta se uiskenteli hitaasti tarkkaillen rannan pikkukaloja ja kaiketi minuakin. Lähdin hitaasti uimaan sen perään, jolloin hai risteili hetken edessäni ja kaikkosi sitten salamana syvyyteen. Oih... Kyllä nyt Ahdin serkku Ahdid soi minulle silmäniloa kerrakseen yhden vuorokauden sisällä!
 |
| Näääääin iso hai!!! |
Matkamme jatkui. Ajoimme etelään, Dadna, Sharm, Khor Fakkan, Fujairah, Kalba - ja The Raja-asema. Passien ulosleimaus meni jotakuinkin heittämällä, ts. niin nopeasti kuin nyt täällä asiat voi hyvässä tapauksessa toimia. Passien mukana saimme pienen valkoisen kuitin, jossa kaikki luonnollisestikin luki arabiaksi. Omanin passintarkastuksessa saimmekin viettää hetken kauemmin, ensin tivattiin pientä valkoista lappua, sitten tivattiiin auton vakuutustodistusta, joka tietenkin oli siellä monen sadan kilometrin päässä kotona Ruwaisissa - oli siirtynyt vahingossa autosta muiden papereiden kanssa kirjahyllyyn. Tämä johti siihen, että aiheesta piti vajaan tunnin neuvotella, sillä ilman vakuutuspaperia emme saisi ajaa Omanissa. Kun Petri lupasi vain tehdä U-käännöksen maassa, saimme leimamme ja kun vielä auton tavaratila oli "tarkastettu" (luukku auki, vilkaisu, luukkuu kiinni), voimme jatkaa. Matkaa. Omaniin. Kohti ensimmäistä liikenneympyrää ja siitä takaisin Arabiemiraatteihin. Takaisintulo oli yllättäen huomattavasti sutjakampaa. Täällä Oman oli aava ja litteä ja litteän vieressä oli suuria vuoria. Toivottavasti seuraava omanissa käynti on hieman pidempi ja antoisampi.
Kotiinpäin ajoimme uutuuttaan hohtavaa vuorten väliin runnottua asvalttihighwaytä huimien maisemien ja parin tunnelin läpi, autiomaan, kamelifarmien, heinäntuottajien ja autoromuttamoiden ohi - päätyäksemme vaihteeksi Sharjahin viikonlopun paluuruuhkaan. Nälkä rupesi jo haittaamaan kulkuneuvomme yleisilmapiiriä, ainoa ruoka- ja juomahuollettu kautta linjan oli Linus, joten ruuhkasta ja Dubaista selvittyämme pysähdyimme huoltamolle ja söimme kotoisat Subwayt Linuksen naurattaessa kanssaruokailijoita. Stand up -shownsa jälkeen herra nuorimies ostatti itselleen (eli kuolasi läpimäräksi) vielä ennen ulospääsyä käkättävän angrybirds-pehmon (josta olin vannonut, että tuollaista ei muuten meille tule ikinä!) ja sitä sitten hekotettiin automatkalla siihen asti, että unimasa yllätti.
Ruwaisiin saapui taas yömyöhään hyyyyyyvin väsynyt delegaatio. Mutta matka oli kaiken vaivan arvoinen. Eikä parempaa tapaa viettää ihkaensimmäsitä omaa äitienpäivää olisi voinut olla. Kiitos sponsorilleni, miehelleni ja lapseni isälle <3
(*Nippelitietoa: Täällä jo torstai on perjantai, ja Petrillä on joka toinen torstai vapaa, eli viikonloput kestävät kokonaiset 3 päivää. Pientä luksusta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti