No sitten lähdettiin taas huhtikuun viimeiseksi viikonlopuksi Abu Dhabiin oltuamme maassa 2 viikkoa. Asioille. Mm. käännättämässä Porvoon maistraatin ja UAE:n Tukholman lähetystön leimalla vahvistetun vihki- ja perhetodistuksen arabiaksi. Ja vavhistamaan se vielä kerran paikalliseen mikämikävirastoon. Ettei jää epäselväksi, ollaanko vai eikö olla naimisissa. Ei voi tietää. Pakko varmistaa. Eri instansseissa.
Moottoritie on kuumaaah, ja minäpä en ihan hetkeen uskalla olla kuskina, kun lähdemme isolle kirkolle, sillä kuumuuden lisäksi se on oikean kaistan osalta täynnä enemmän tai vähemmän kiikkeriä joulukuusen lailla erivärisin valoin vilkkuvia kuorma-autoja ja vastaavia kuljetusvälineitä. Vasemmalla ohituskaistalla taas suhaa oman elämänsä kimiräikkösiä sellaista vauhtia, että pikkukaupungissa akkaratissamaiseksi taantunutta mamaa heikottaa. Matkalla on puolimatkan krouvi, ADNOC-bensis. Siellä söimme tällä menomatkalla pahimpaan KFC:n hävyttömän rasvaiset friteeratut schrimp-pyrstöt mukaranskisten eli löllöpaistettujen perunoiden kera. En ole ennen syönyt Kentucky Fried Chickenissä, enkä taida vastedeskaan. Nappasimme vielä matkaan latten ja cappuchinon ja Volvo sai masunsa täyteen edukasta löpöä, tankkitäyteenhinta on täällä n. 15 euroa. Halvempaa kuin saippua, uskoisin.
Saavuimme hotellille. Väittivät 5 tähden asumukseksi. Le Meridien ei kyllä vastaa tähtiään. Sinänsä jo hieman nostalgisesti kauhtunut hotelli oli kivan näköinen ja huonekin oli suuri ja tilava. Mutta: Tullaan pienen vauvan kanssa klo 20 aikaan hotellille ja pyydämme, että saamme hänelle huoneeseen pinnasängyn. Selvä, järjestyy, sanoo sirpakka pimu tiskin takana. Menemme huoneeseen odottelemaan. Siellä huomaamme iloksemme, että toisen kerroksen huoneen ikkunan kohdalla on talonkokoinen screeni, jossa näytetään fudismatsia, ja sen ympärillä istuu n. 200 ihmistä pikkuhiprakassa ja rääkyy jalkapallofanitukselle ominaiseen tyyliin maaleille yms häppeningeille. Voi vehnäpulla. Odottelemme hetken pinnasänkyä, jota ei näy eikä kuulu, joten lähdemme syömään, sinne jalkapalloscreenin viereiseen italialaiseen ravintolaan, joka sinänsä on sekin hyvä, juuston overloadaama lasagne on erittäin herkullista. Tosin aurinkoinen pikkupoikamme ei ole enää aurinkoinen, liika meteli, liikaa ihmisiä ja liika väsymys ei jaksa enää naurattaa. Syömme siis nopeasti ja könyämme takaisin huoneeseen kuuntelemaan matsia ja sen kannatushuutoja – ja odottamaan pinnasänkyä. Soitto perään, että missä viipyy?! Ohjeistetaan soittamaan toiseen numeroon, josta ohjeistetaan soittamaan toiseen numeroon, josta kerrotaan että sänky tuodaan ihan kohta – käytännössä n. 0,5 tunnin päästä ja kaksi tutnia hotelliin saapumisen jälkeen. Olimme tosin siinä vaiheessa jo niin väsyneitä, että pienihminen oli sammunut kuorsaavan isänsä viereen ja minäkin simahdin ikkunan takaa kantautuvista huudoista huolimatta hetkessä.
Fail, Le Meridien, ei näin.
Aamulla aikaisin Petri lähti asioidenhoitovirastoihin. Käännöstoimistoon, alkoholilupavirastoon jne. Me taas raivasimme tiemme viereiseen malliin, jossa havaitsin, että taaksejäänyttä on se aika, kun Linus vaunuissa nukkuen oli kärsivällisin shoppailukaveri ever. En siis kokeillut sitä yhtä kivaa mekkoa ja niitä toisia kivoja farkkuja ja sitä kolmatta kivaa paitaa. Mutta löysin taas kengät - sandaalit tällä kertaa. Biancon matalat ihanat ruskeat.
Poolilla ja meressä ehdimme viihtyä myös. Ja mama kävi kampaajalla refreshaamassa lookinsa sekä sai miehensä syntymäpäivän kunniaksi uuden märkäpuvun, ihqu harmaapinkki kizzapuku, jolla hurmata paikallinen Ahti.
Käytiin muuten taas Ikeassa juurin ennen sulkemista. Tekemässä sama lista ostettavista huonekaluista, jonka olimme tehneet jo edellisenä viikonloppuna. Koska se edellinen lista oli jäänyt 240 km päähän Ruwaisiin. Tietty.
Seuraavana päivänä käytiin taas. Ikeassa. Keräämässä listan tavarat ja jonottamassa kotiinkuljetus- ja kasauspalvelutiskin takana tunnin verran. En tiedä, mutta tuntuu, että Ikea-mitta on hetkeksi täynnä...
Soittivat myös muuttotavarain handlingfirmasta Dubaista. Muuttokuormamme olisi saapumassa lauantaina 28.4. Ruwaisiin keksipäivän aikaan, jolloin olimme vielä Abu Dhabissa, luonnollisestikin. Saimme järkättyä, että Petrin ruotsalainen, samassa talossa asuva työkaveri Ralf otti vastaan laatikot ja minä hykertelin itsekseni, sillä 28.4. oli myös Petrin 45v. syntymäpäivä ;) Illala, kun tulimme kotiin, Petri kantoi Ralfin avustuksella laatikot kotiin. Pyysin muina miehinä avaamaan "sen korkean laatikon" (joka oli korkea siksi, että sählymailat mahtuisivat, olin selittänyt viattomasti), ja synttärisankari teki pahaa aavistamatta työtä käskettyä. Ensin kalasti sieltä turvakaukalon, sitten nappasi muovipussiin ja kummasteli, mikä tää on!? No se oli se kitarakotelosynttärilahja, täydellinen yllätys ja täydellinen ajoitus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti