keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Pooloa auringossa ja sokkonavigointia Galaxylla


Joulukuun 1. päivä pakkasimme tavaramme ja menimme aamiaiselle, jossa taas saimme kokea erän "hitaasti hyvää tulee" -mentaliteettia – puolityhjässä kymmenen pöydän aamiaistilassa onkin melko haasteellista saada keittiön puolella aikaiseksi yksi munakas alle puolessa tunnissa, senhän tiedämme kaikki... Näistä sarkastissävyisistä pikku parjaamisista huolimatta pitää todeta, että huoneistohotelli Coral Boutique Hotel Apartments on oikein varteenotettava vaihtoehto. Sijainti hyvä, huoneisto on tilava ja siisti, isossa keittiössä on kaikki tarvittava (aamiaisen olisi voinut hyvin tehdä ja syödä siellä)  ja henkilökunta erittäin ystävällinen, joten suositteluni. Etenkin perheellisille.

Oli meillä hauskanpidon lisäksi asiaakin Dubaissa. Volvon valot oli Abu Dhabissa edellisessä huollossa säädetty kummallisen alas, näyttivät vajaan 25 metrin päähän niin, että valokeila "katkesi" asvalttiin. Abu Dhabin huollossa tosin väittivät kivenkovaa, ettei valoille oltu tehty mitään – sinänsä hauska väite, sillä huoltopaperissa oli rastitettu kohta "Ajovalojen tarkastus ja säätö". Joskus pääsee helpommalla hoitamalla tämantyyilinen asia toisaalla, joten ajoimme Dubain Volvohuoltoon, jossa säätö sujui muutamassa minuutissa ja huoltomies vielä näytti kaupan päälle, miten sen voi tehdä itse. Eikä maksanut mitään. Muuta kuin sen, että niissä muutamassa minuutissa Madam Hiekkismama ehti katsoa suurempia ja tilavampia autoja XC60 tilalle... Ja kalliimpia. Herra Hiekkismaman sponsori ei näistä shoppailuajatuksista lämmennyt, vaan talutti lempeästi suurudenhullun sponsoroitavansa takaisin oman ruskean maantiekiitäjämme pelkääjän paikalle.

Next stop oli liike nimeltä Matalan. Lähin sellainen löytyi hauskasta kaupunginosasta Lamcy Plaza -nimisestä intialaisomisteisesta pikkumallista, joka Dubain mittakaavassa näytti varsin kodikkaalta, matalan profiilinsa ansiosta. Ei siis yhtään pilvenpiirtäjää tai edes 4-kerroksista korkeampaa rakennusta kauppakeskuksen ympäristössä. Matalan-liike matalassa kaupunginosassa (heh heh, olenpa hauska) myy kaikenlaista vaatteista sisustusjuttuihin, ja nyt metsästimme kyseisen ketjun toisessa kaupassa näkemiäni hauskoja keksipurkkeja. Tällaisia:

Lisää purkkeja kotiin





Purkit löytyi, samoin valokuvakehys, kiva sisustuskyltti, pari kakkuvatia, piknik-viltti, vessanmatto, tiskiharja (ns. länsimaalainen malliltaan) ja kassan vierestä vielä hauska hiuspanta sekä maman muistin pätkiessä tarpeeton heräteostos, söpö oranssinsävyinen iltalaukku, täydellinen sille Hietsun torikirppikseltä ostetulle ihanalle mekolle, jolle olin jo aiemmin löytänyt täydellisen kullanvärisen iltalaukun Porvoon Löytöpisteen kirppikseltä ja jota varten olin jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin ennakoiden ostanut täydelliset kultasandaalit, mistälie kirpparilta nekin... Joten jos nyt joku on vailla oranssisävyistä hörhelölaukkua, let me know.

Ostimme vielä piknik-eväät lähteäksemme seuraamaan poolo-ottelua. Mallin parkkipaikalla saimme loistoidean ostaa pizzan. Mama meni pizzeriaan tilatakseen yhden pienen pizzan, mutta jossain kohtaa tilaustapahtumaa tarjoilija lumosi pahaa aavistamattoman maman kertomalla että yksi pikkupizza ei vie nälkää, se on toosipieni. Niinpä mama tilasi seuraava sizea ja kaksi kpl. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti... Niin teki myös herra pienen volvon omistaja siinä edustalla, siinä pienessä volvossaan. Suomalaiselle mentaliteetille tämä slowhomma on kyllä varsin terveellistä. Ihan oikeasti ei ole aina kiire, mutta silti nyt, kun La Martina Argentina Polo Cupin loppuottelun pokuja oltiin jo lämmittelemässä 40 minuutin ajomatkan päässä, odottavan aika alkoi käydä vähän pitkäksi... ja tulihan ne pizzat viimein.

Vihdoin pooloklubilla suuntasimme ihan pienen volvomme keskikentän piknik-alueelle ja leiriydyimme kivasti suht keskelle pelikentän reunaa. Valitettavasti emme nähneet sieltäkäsin Herra Sheikkiä, mutta seuraamamme ottelut kompensoivat melko hyvin tämän suuren pettymyksen. Poolo on aivan tajuton peli – ohjaapa täydessä laukassa hevosta, varo hitunen kanssapelaajia ja heidän hevosiaan samalla ja osu vielä mailalla pieneen valkoiseen palloon siinä sähellyksessä sekä saa aikaiseksi maali! Aivan mahtavaa katseltavaa!
Koppotikoppoti...
Täytyy silti myöntää, että hevosten ohjauskalustot olivat aika rajuja, apuohjaa toisensa perään, kuolaimet (maallikolle tiedoksi, se on se rautajuttu siellä hevosen suussa) kovimmasta päästä nekin. Ei ne hevoset tosin ihan helpolla muuten toimisi noin salamannopeasti tuossa hässäkässä.

Välihuomautus:
Pooloa pääsee muuten täällä tavallinenkin pulliainen kokeilemaan ammattilaisen opastuksella. Hinta 2 tunnin setistä on muistaakseni 800 dirhamia. Hevoset ovat varmaan siihen hommaan säyseämpiä, ja pallo rantapallon kokoinen, että tyhmempikin voi siihen osua, jopa vauhdissa. Allergikkoheppatyttö suunnittelee jo nappaavansa pari kyytablettia mennäkseen poolo-opetukseen...

Hevosihminen: Laske apuohjat!


Maman ja pienen volvon omistajan seuratessa peliä, Linus kävi solmimassa kontakteja muiden piknikkaajien lasten kanssa. Bongasipa myös erittäin sievän argentiinalaisen 2-vuotiaan Africa-tytön, jonka isä toimi peleissä erotuomarina. Kävipä myös niin, että pieni argentiinatar ihastui Linukseen niin, että hengailivat enemmän tai vähemmän koko pelin ajan toistensa seurassa. Pelin ollessa lopuillaan, nuori Casanovamme oli jo liehittelystä melko väsynyt, joten hän huilaili rattaissaan. Tyttö tuli Linuksen luokse, katseli häntä suunnattomalla ihailulla, antoi suukon, katsoi taas hetken, antoi toisen ja vielä kolmannenkin ja Casanova hymyili muikeasti takaisin. Oih, nuorta lempeä...

Pienet rakkaudet :)

Mutta kaikki ihanuus loppuu aikanaan, peli loppui, lumous murtui ja tytön äiti haki hänet omaan leiriin, me pakkasimme piknik-vilttimme autoon ja lähdimme ajamaan kohti suurta tuntematonta, vaikka luulimme olevamme menossa Fujairaan. Siitä kiitos Samsung Galaxyn aivan loistavan surkealle navigaattoriohjelmalle.

Mama ja jälkikasvu ovat selvästi sukua toisilleen, auton moottorin hurahtaessa käyntiin alkaa väsyttää. Ja niin kävi, ettei ehditty montakaan kilometriä pitkin Dubai Bypass roadia, niin olimme pienihmisen kanssa syvässä unessa daddyn ohjatessa auton nokkaa kohti itää. Navigaattorin avulla. Miksi, sopii kysyä,  kun tämä reitti oli ajettu jo melko monta kertaa? Mama vastaa: Siksi, että ihmiselle, jonka käden jatkeena on miltei aina kännykkä (hyvin arabialainen tapa muuten...), Samsung Galaxy on uusi ja jännä ja navigaattori on uusi ja jännä ja aina pitää olla navigaattori päällä vaikka ajaisi omaan taskuunsa ;D...

Jossain vaiheessa havahduin ruususen unestani siihen, että olimme hidastaneet vauhtia, ja tie tuntui aavistuksen töyssyisemmältä kuin uutuuttaan hohtava kuuden kaistan bypass road. Olimme kuulemma oikoreitillä, jonka ansiosta oltaisiin tunnin päästä perillä. Jahas. Missä? Ei tietoa, mutta melko lähellä Fujairan suuntaan menevää tietä. Kuulemma.

Tie kääntyi pienemmälle tielle, rakennukset kutistuivat pieniksi savihökkelöiksi, ja yhdessä kohdassa tienposkessa oli kyltti, joka varoitti ohilaukkaavista hevosista... niinpä tietenkin. Toisessa taas tielle oli edellisen päivän sateen jäljiltä valahtanut hiekkaa sotkuiseen vesilätäkköön, jonka seurauksena ihmiset ajoivat vinon tienpenkan kautta, ettei auto sotkeentuisi. Tai jotain... Tie pieneni taas, meidät ohitti suuri musta nelivetomaasturi ja jatkoi hiekkaista mäkeä ylös. Niin teki nelivedoton Volvokin. Ja niin oltiinkin aavikon reunalla, edessä pelkkää hiekkadyyniä ja suuren mustan maasturin takavalot katosivat edessämme pimeään. Että sellainen oikoreitti... Jatkaisimmeko eteenpäin? Kyllä, valoisassa, ehkä, edellyttäen, että tietäisimme ylipäätään, missä olemme. Ei, pimeässä, ilman nelivetoa, ilman hajuakaan missä olimme emme-jatkaisi-eteenpäin.

Oikotien viimeinen valaistu pätkä ennen hiekkadyynejä,  epätasainen tiepohja syynä epätasaiseen kuvalaatuun...

Ajoimme siis takaisin bypass roadille puoli tuntia. Ja jatkoimme kiltisti ruodussa samaa vanhaa reittiä kuin ennenkin. Kunnes ystävämme navigaattori sai taas yliotteen ihanasta ja kultaisesta miehestäni. On alkoholiriippuvuuksia. On huumeriippuvuuksia. On peliriippuvuuksia. Ja nyt myös navigaattoririippuvuuksia. Tienviitta ilmoitti, että seuraavasta rampista piti kääntyä Fujairaan, suoraan tie jatkuisi etelämmäksi, Hattaan Omanin rajalle. Mutta navigaattori ilmoitti, että siitä piti jatkaa suoraan, ei kääntyä. Ja niin  tehtiin, kuten tuo rosvo määräili. Ja ajoimme puoli tuntia turhaan seuraavalle U-käännöskohtaan ja takaisin. Sille rampille, joka kääntyy sinne Fujairaan. Eikä enää uskottu navigaattoria, jonka ansiosta olimme ajaneet turhaan toista tuntia. Hirvittävän käytännöllinen tuo tuollainen navigaattoriasia. Onneksi bensa on täällä halpaa kuin se perinteinen edukkaan hinnan mittapuu, saippua. Ja tulimmehan me lopulta perille. Se lienee tärkeintä.

Pooloa ukkosmyrskyssä ja shoppailua talvimaisemissa

Rakas mieheni Petri sai tässä syksyn aikana hieman noottia siitä, että ellemme ole menossa asioille Abu Dhabiin, poistumme aavikkokylästä vain lähteäksemme itärannikolle sukellusjuttuihin. Eihän siinä mitään, minäkin sukellan ja täällä lämpimissä kirkkaissa vesissä on maailman ihaninta pulahtaa suureen siniseen rajattomaan akvaarioon, jonka pinnan alla avautuu kauneutta silminkantamattomiin, huumaavaa hiljaisuutta, outoja olioita, haiden ja kilpikonnien bongailua... Ja ihana itärannikko jonka taustalla jylhät vuoret, sinne voisin vaikka muuttaa! Mutta kun ihanalla itärannikolla ei olekaan ollut aikaa tutustua muuhun kuin sukelluskeskuksen rantaan ja on hengaillut erittäin aktiivisen pienen pojan kanssa 2–3 viikonloppua siinä samaisessa rannassa sillä aikaa, kun isi suorittaa sukelluskurssia kaksisataaviisikymmentäkahdeksanjapuoli, alkaa tuntua siltä, että sitä voisi joskus viettää viikonloppunsa muullakin tavalla. Joskus. Toisinaan.

Niinpä isi otti vihjeestä vaarin (merkillinen ilmaisu tuo...) ja järjesti ikuiselle hevostyttövaimolleen heppaohjelmaa :) Varattiin UAE:n kansallispäivän pitkän viikonlopun alkuun hotelli Dubaista mennäksemme Dubai Polo & Equestrian Clubille herkulliselle perjantaibrunssille, jonka jälkeen oli tarkoitus siirtyä terassille seuraamaan La Martina Argentina ottelun loppupelejä Arabiemiraattien leppeässä talvisäässä Arabian auringon alla, viiniä lipittäen. En ole koskaan nähnyt hevospooloa livenä, saati oikeastaan paljon telkkaristakaan, se kun ei nyt satu olemaan niin kova hitti Suomessa, joten olimme usein puhuneet, tästä jo keväästä asti, mutta nyt se myös toteutuisi.

Lähtöaamuna perjantaina 30.11. Ruwaisissa oli satanut. Vettä!? Täällä!? Taas. Olihan ropissut edellisenäkin päivänä... Taivas oli harmaa ja keli lämmin mutta tuulinen. Talviko se yritti todenteolla tännekin!? No, päätimme, että Dubaissa aurinko paistaa aina ja lähdimme matkaan. Abu Dhabia kohden pilvisyys vain lisääntyi ja Dubaita lähestyessämme tuli pari oikein rankkaa sadekuuroa.

Sataa, sataa, ropisee

Mutta pooloclubilla paistoi aurinko, puitteet olivat hevosurheilulle aivan mahtavat ja me nautimme ihanan brunssibuffet'n sillä aikaa, kun pikkumonsteri istui kommentoimassa suureen ääneen lapsinurkkauksessa pyörivää Cars-leffaa muiden lasten... hmm... iloksi. Ruokailun jälkeen siirryimme ulos terassille odottamaan ottelun alkua.

Pooloponeja lämmiteltiin pelikentän ympäri kiertävällä hiekkapohjaisella radalla. Ei yhtä eikä kahta, vaan MONTA. Ja yhdellä kaverilla saattoi olla käsihevosena – eli ratsastettavan lisäksi "talutushihnassa" – ainakin neljä muuta. Aivan upeita, kiiltäviä, huippuunsa trimmattuja urheiluhevosia!  Mama pääsi hiukan fiilistelemään entisaikoja, kun sai mennä rapsuttelemaan paria pokua ja ainakin henkisesti laukkaamaan täysillä ympäri rataa. Mutta uhkaavan tummat pilvet taivaalla siirsivät kuin siirsivätkin ottelun seuraavalle päivälle. Eikä ne pilvet enää vain uhkailleet, vaan kohta alkoikin sellainen ukkosmyrksy, että moista olekaan ihan hetkeen U.A.E:ssa nähty!

Iltapäiväkävelyllä

Ottelu siis peruuntui, mutta respan tyttö kertoi, että se siirtyisi seuraavalle päivälle, jolloin myös Argentiina suurlähettiläs ja Dubain hallitsija His Highness Sheikh Mohammed Bin Rashid Al Maktoum olisi paikalla. Wow, ei hölmömpiä kanssakatsojia! Mainittakoon, että Sheikki Mohammed Bin Rashid Al Maktoum on tunnettu henkilö hevospiireissa Suomea myöten, kilpailee mm. matkaratsastuksessa maailmanmestaruustasolla. Eräänlainen matkaratsastuksen Kimi Räikkönen siis.


Sieltä se ukkonen vyöryy...

















Hotellille vihdoin päästyämme – liikenne ei ole ihan sitä sujuvinta, kun täällä on tällainen outo luonnonilmiö kuin kaatosade, eikä navigaattori aina osaa ohjata oikean hotellin ovelle – sade oli lakannut ja me teimme kävellen pienen koukkausen läheiseen shoppailutaivaaseen, Mall of the Emiratesiin. Katukaivot kun ovat kaiketi täynnä hiekkaa veden sijaan, erään ohittamamme hotellin edustalla oli aikamoinen tulva, jota palomiehet yrittivät saada laantumaan (toim. huom. Näitä paikallisia tulvia olikin sinä yönä ja seuraavana päivänä ympäri puoli valtakuntaa Abu Dhabista lähtien naapurimaa Omania myöten). Pääsimme onneksi malliin kuivin jaloin. Mall of the Emirates on valtava, pintakiiltävä laitos ja the place to be, jos täällä sattuu tulemaan ylitsepääsemätön tarve laskettelemaan tai kelkkamäkeen, sillä täältä löytyy Ski Dubai, maailman suurin (kuinkas muuten...) sisälaskettelumäki. Myös the place to be, jos haluat kaikki merkkijutut saman katon alta ja sinulla on rajattomasti rahaa tuhlata. Ei siis oikein minun mieleen, mutta löytyi sieltä ihana lastenvaateliike Carter's. Sieltä ostimme parin joululahjan lisäksi Linukselle pieneksi jääneen hurrjan tiikeripaidan tilalle uuden traktori-paidan, joka sai ihailevan "UUIII"-hyväksynnän tulevalta käyttäjältä itseltään. Traktorit, koneet ja moottoripyörät kun ovat pienen pojan pienessä elämässä Niitä Tärkeimpiä Asioita, jotka kulkevat toistaiseksi yhteisnimellä BumBumm.

BumBumm-paita Carter'silta

Paita, joululahjat, joulukortit, maman uusi toilettilaukku ja iltapalahedelmät kassissa lähdimme takaisin hotellille yöunille. Tai näin luulimme. Jouduimme vain vaatimattomat 3 kertaa pyytämään klo 22.30 aikoihin Linukselle vauvasänkyä, kunnes se vihdoin löysi tiensä huoneeseemme. Siis sitä samaa, joka oli luvattu tuoda klo 19 tsekattuamme sisälle ;)  Tähänkin kai pätee se Inshallah. "Tuomme sen tuotapikaa Inshallah". Niin no, minnekäs tässä nyt onkaan kiire valmiissa maailmassa...?










lauantai 8. joulukuuta 2012

Rikos ja rangaistus aavikkokylässä osa I

Esipuhe

Jos Arabiemiraateissa ajat kolarin, pienenkin, pitää pysyä tapahtumapaikalla ja paikalle on kutsuttava poliisi. Pieni kolari pitää sisällään myös parkkipaikalla sattuneet naapuriauton naarmuttamiset yms ovenkolhut. Poliisisedät ilmestyvät paikalle vaihtelevan nopeasti, kirjoittavat raportin, jonka rekisteröit lähimmällä poliisilaitoksella hintaan 300–400 dirhamia, jolla taas saat maagisen"vihreän paperin", jonka viet vakuutusyhtiölle, jonka jälkeen voit korjauttaa autosi. Siis jos haluat naarmusi korjauttaa ja saada myös vakuutuksesta rahat. Jos et, drive on ja toivo, että jonain päivänä joku haluaa ostaa murjotun kulkupelisi. Ilman tällaista pientä käytäntöketjua et siis todellakaan SAA autoa korjattua. Jos vastapuoli on autoasi kolhaissut ja karannut paikalta, sinä maksat viulut yksin. Reilua? Njaa, mutta näin se nyt vain on.

Ja sitten itse tarinaan:

Eräänä päivänä rohkaisin vihdoin mieleni ja menin pirauttamaan yläkerran emiraattiperheen ovikelloa. Olihan siihen vähän syytäkin:

A) Olimme asuneet täällä jo yli puoli vuotta

B) Olinhan puoli tuntia aikaisemmin tirvaissut Volvollamme heidän GMC:tä, joka pienenä ja huomaamattomana seisoi parkissa automme takana. Tämäntyylistä:

GMC Yukon, kätevä pikku perheauto.

Näin kävi. Oli kiire hakea lapsi daycaresta, kello läheni yhtä ja sehän tarkoittaa sitä, että Ladies Clubilla, jossa päivähoito sijaitsee, ollaan oltu lähtökuopissa jo 12.30 ja kaikkia harmittaa, että joku expat-mama ei tajua, että vaikka daycare on auki 08–13, se-ei-tarkoita-sitä-että-lapsi-haetaan-vasta-yhdeltä-duh!

Siispä. Kiire. Silti katsoin peruuttaneeni automme hillitysti parkkiruudusta. Ja katsoneeni, ettei takana ollut ketään. Senhän todisti jo sekin, ettei peruutustutka piipannut kertaakaan, ennenkuin takaa kuului "TUMPS"... Jahas, minä ihmettelemään, mitenkäs nyt menin osumaan jalkakäytävän reunaan, höh! Käännyin katsomaan ja siinähän se, aivan tyhjästä ilmestynyt kolossin kokoinen suurperheen maasturi seisoskeli...

Mitä tehdä? Oli n. 30 sekuntia aikaa miettiä. Kello oli viisi vaille yksi, ja tiesin, että siellä vajaan kilometrin päässä jo hengitettiin niskaan sylissä rakas jälkikasvuni. Tsekkasin vahingot, pikku naarmut takapuskurissamme, ehkä joku kolhu naapurin pikku kauppakassissa... Katsoin ympärilleni, kukaan ei ollut nähnyt. Selvä. First things first, ensin lapsen nouto, sitten soitto miehelle, sitten kotiin, sitten ilmoitus naapurille, sitten soitto poliisille. Paitsi että mies ei vastannut puhelimeen. Äh. Epätoivoinen sms puhelun vahvistukseksi. Ja vielä toinen "SOITA NYT PLIIS!!!" Sieluni silmin näin, kuinka mies ottaisi minusta eron, emiraattiperhe lynkkaisi minut, poliiisi kivittäisi ja sen päälle minut karkoitettaisiin maasta (Miten niin Drama Queen?). Ja toinen ei vastannut. Tai vastasi, että on puhelinkokouksessa ja soittaa puolen tunnin päästä. Selvä. Ehtisin siis vielä kauppaan ennen rikospaikalle paluuta... Mies soitti jotakuinkin kaupasta suoriuduttuani ja sovimme, että ensin käyn naapureilla, sitten soitetaan poliisi.

Palasin rikospaikalle ja menin, poika sylissä, lieventävänä asianhaarana ja henkinen hattu kourassa... Herttainen nuori nainen avasi oven, minä hädissäni kerroin kolhineeni heidän autoaan, ja hän toivotti tervetulleeksi heidän Majlis-huoneeseen istumaan ja kysyi, olimmeko ehtineet jo lapsen kanssa syödä lounasta? "Eeh, tuota ei, mutta juuri olisimme menossa kotiin syömään, kiitos vain. Siis se auton kolhu...??" Hänen miehensä (niin, nimimuisti on sukka, joten enpä muista kummankaan nimeä) tuli paikalle, rauhoitteli, että menee tarkistamaan vauriot ja soittaa poliisit, don't worry. Sillä aikaa me frouvaspersoonat istuimme rupattelemassa niitä näitä ja hänen lapsensa nappasivat Linuksen matkaan ja lähtivät leikkimään.

Juttelun aikana ehdin havainnoida asuntoa. Asuntomme, kuten kaikkien muiden tuttujemmekin asuntojen seinät ovat enemmän tai vähemmän ankean vitivalkoisia. Hyih. No, meille on kerrottu, ettei asunnon seiniä mielellään saa maalata/tapetoida ja jos niin tekee, ne pitäisi mielellään maalata takaisin valkoisiksi ennen poismuuttoa. Sille olemme tosin antaneet piutpaut ja maalikaupan ostoslista odottelee otollista Abu Dhabin matkaa. Nyt maalikauppaan meno sai aivan uutta pontta, sillä naapurimme asunto oli sellainen värien ilotulitus, ettei mitään rajaa! Eteisaula ja majlis ovat oranssikeltaiset, suurilla pinnoilla valtavia ornamenttikuvioita, pitkällä makuuhuoneet ohittavalla käytävällä raidalliset seinät ohjasivat kulkijaa (Adidas voisi taas nostaa kanteen, sillä täälläkään en osannut laskea, kuinka monta raitaa seinässä oli...). Olohuoneen seinistä näin vilauksen (emiraattiperheen yksityisaluetta), siellä limetinvihreille seinille oli maalattu miltei puolen metrin korkuisia riikinkukon sulkia ja katossa, kuten majliksenkin katossa oli vaaleansinisellä taivaalla pulleita cumuluspilviä. Lasten leikkihuoneessa toinen seinä vihreä, toinen syvän luumun violetti – melko kyseenalainen yhdistelmä. Ja parvekkeen seinille oli maalattu kaiteen korkeudelle asti punatiiliä... Joka tapauksessa asunto näytti niin erilaiselta ja tavallaan mukavammalta kuin kliinisen valkoinen labramme, vaikken aivan kaikkia värivalintoja allekirjoittanutkaan. Rouva tosin kertoi, että asunto oli tällainen heidän siihen muuttaessa, eli kaikki tämä oli edellisen asukkaan aikaansaannosta.

Naapurimies tuli takaisin. Vahingot heidän autossaan minimaaliset, eikä meidänkään auto ollut suuria kärsinyt, että ei tähän poliisia tarvittaisi. Hän oli kyllä soittanutkin poliisille, joka oli samaa mieltä, että pikkujuttu. Yritin, että kun se meidän auton naarmu varmaan pitää kyllä korjata, että eikö siihen tarvita kuitenkin sitä "green paperia". Ei kuulemma, tuo on niin pikkujuttu. Ok, kiitos, sanoisin miehelleni terveisiä, toivotin rouvan kohteliaasti vastavierailulle – jota saankin varmaan odottaaa tappiin asti – ja hän kiitti kohteliaasti ja sanoimme näkemiin – Ma'assalama!

Epilogi tai epikriisi, ihan miten vain

Emiraattipariskunta olikin mukava ja herttainen eikä lynkannutkaan minua, minua ei myöskään kivitetä Ruwaisin torille enkä lennä maasta. Ja toistaiseksi rakas hubbykin on luvannut jatkaa sponsorinani. Tosin tälle tarinalle seuraa jatkoa...




Baba Ganoush ja muuta mukavaa munakoisosta


Jordanialainen Amali piti meille suomalaisille rouvashenkilöille pari arabialaisen ruuan kokkailuoppituntia. Valitettavaa meille – mukavaa hänelle, mutta kokkailut loppuivat toistaiseksi siihen, että hän sai työpaikan. Nyt frouvat sitten käristelee itsekseen koisoja ja kehittelee ohjeista omannäköisiä.

Alla pari munakoisojuttua, joista oman pienen syömmein olen menettänyt ensimmäiselle. 

Baba Ganoush

2 isoa munakoisoa
1 iso tomaatti
0,5 vihreä paprika
1 pieni punasipuli
1 valkosipulin kynsi
0,5–1 sitruunan mehu
0,5–1 dl oliiviöljyä
pieni nippu persiljaa
ripaus suolaa maun mukaan
mustapippuria maun mukaan

Laita munakoisot kuumaan uuniin paahtumaan (150–180 °C ja grillivastuksella, jos uunista sellainen löytyy). Koisot ovat valmiita, kun sisus on aivan pehmeä, kuori on vaihtanut väriä ruskehtavaksi ja muuttunut ryppyiseksi. Se saa jopa hieman käristyä, munakoisoon tulee siten hieman savustettu maku. Aikaa paahto-operaatioon menee n. tunti, mutta kannattaa kuitenkin päiväunien sijaan tutustua oman uunin tehokkuuteen tunnin aikana.

Ota munakoisot uunista, tee kylkeen viilto ja kaavi sisus kulhoon. Tarvittaessa sisuksen voi hienontaa haarukalla. Kaada joukkoon 0,5 dl oliiviöljyä. Leikkaa tomaatti, paprika ja sipulit pieniksi kuutioiksi ja lisää munakoisoseokseen. Sekoita joukkoon persiljasilppu, sitruunamehu ja suola ja lorauta lopuksi päälle vähän öljyä.

Tarjoa vaikkapa grillatun lihan kanssa tai syö sellaisenaan alkupalana patongin/arabialaisen leivän kera.

Baba Ganoush, parasta munakoisosta!

Moutabal

2 isoa munakoisoa
4 tomaattia
2 valkosipulinkynttä
1 pieni vihreä chili silputtuna
0,5–1 dl oliiviöljyä
ripaus suolaa (maun mukaan)

Katso munakoisojen kypesnnysohje yllä. Tässä ohjeessa myös tomaatit laitetaan uuniin muhimaan pehmeiksi. Ne kyspyvät munakoisoja nopeammin, joten ota ne ulos uunista aiemmin.

Kaavi munakoisoista ja tomaateista sisus, hienonna haarukalla ja lisää mausteet. Tähän ohjeeseen voit käyttää munakoisojen sijaan myös perunoita. 

Mutabal sopii myös lihan lisukkeeksi tai sellaisenaan alkupalana patongin/arabialaisen leivän kera.


lauantai 6. lokakuuta 2012

Ajokortin haun helppoudesta

Lähdettiin taas eräänä torstai-aamuna isolle kirkolle täältä Abu Dhabin sheikkikunnan takamailta. Hakemaan sitä ajokorttia, joka superdieetin jälkimainingeissa oli jäänyt hakematta. Sen VOI toki hakea täälläkin, mutta erään tahon kertomus parin viikon mittaisesta prosessista, jossa mm. paikka A. otti kuvan ajokorttia varten, mutta ei osannut lähettää sitä paikkaan B. josta kortin olisi muuten voinut noutaa – edellyttäen että paikassa A. olisi ollut silmälääkäri paikalla ennen hakijan paikkaan B. menoa, mutta ei ollut jne jne... Koimme siis helpommaksi ajaa aamutuimaan 240 km ja hoitaa asia parissa tunnissa pääkaupungissa, jonka jälkeen voisimme jo puolenpäivän aikaan ottaa aurinkoa ja rentoutua hotellin allasalueella ennen illallista. Mielikuvissamme siis. Sillä joillakin oli prosessi kestänyt sen pari tuntia. 

Abu Dhabissa olimme perillä sopivasti yhdeksältä aamulla – prosessi alkakoon! Ajokortin hankintaan oli hyvät ohjeet toiselta sponsoroidulta rouvalta. Tulostettunakin vielä: 

- ota mukaan passi jossa on residence visa, ja pari kopiota siitä vielä varmuuden vuoksi + pari passikuvaa sekä jos sinulla jo on paikallinen ID-kortti tai sen hakemuskin riittää
- käännös suomalaisesta ajokortista arabiaksi: Alkarmel Legal Translation, Hamdan street, behind National Bank of Bahrain, opposite Crown Plaza Hotel, Abu Dhabi (puh. 050-4711774). Soita ja varmista että kääntäjä on paikalla (palestiinalainen vanha mies, oikein mukava ja ystävällinen, mutta ei osaa suomea!). Käyttää kulmassa olevaa Typing officea puhtaaksikirjoitukseen (15 AED). Käännös maksaa 100 AED.- mene Abu Dhabin poliisilaitokselle (avoinna muistaakseni klo 8 - 14, parasta mennä heti aamusta): Traffic and licensing office (27th street, opposite Police Academy, taksit tietää paikan yleensä hyvin), raput ylös, oikeanpuoleinen ovi, kysy tarvittaessa neuvoa suoraan edessä olevasta huoneesta jossa oli ystävällinen nuori mies (joka ennen teki käännökset jopa suomeksi, mutta sitten kai joku huomasi että ei hän osaa suomea ja siihen loppui se palvelu :) )- mene aulassa olevalle pyöreälle tiskille ja pyydä vuoronumero tai näytä ajokorttikäännöstä niin saat 2 vuoronumeroa, toinen näkötestiin joka on samassa aulassa oikealla.- käy näkötestissä, maksaa 25 AED- toinen vuoronumero on varsinaiselle ajokorttitiskille, jonka odotustilassa on yleensä väkeä- ajokorttitiskille pitää mennä kahdesti: ensin sinut rekisteröidään siinä ja virkailija syöttää sun tiedot systeemiin ja ottaa kuvan. Kun kortti on valmis, hän huutaa sinut hakemaan sen ja saat onnittelutekstiviestin että olet saanut ajokortin :)Ajokortti maksaa 200 AED- poliisilaitoksen puh. 600533333, web: www.adpolice.gov.ae

Tosin tämä tulostehan oli näppärästi kotona 240 km päässä. Eipä hätiä, onneksi on kännykkä, josta lukea sähköpostit ja onneksi oli ne kaikki kaikenmaailman kopiot passista ja viisumista, vain passikuvat puuttui, mutta ne ehtisimme otattaa käden käänteessä jossain välissä. 

Ensin veisimme siis ajokortin käännöstoimistoon, jossa reipas kääntäjäsetä muuttaisi suomalais-ugrilaisen runokielemme arabiaksi yhdellä ranneliikkeellä. Tuttumme neuvoman käännöstoimiston sijaan satuimme osumaan ennen käyttämämme toimiston eteen, joten sinne! Mies ja lapsonen odottivat autossa, kun minä kipaisin ihailemaan ranneliikettä. Se jäi tosin näkemättä, sillä jossain vaiheessa vuotta oli tullut voimaan laki, jonka mukaan käännöstoimisto ei saa kääntää suomenkielestä suoraan arabiaksi, vaan ensin pitää muunkielinen kortti käännättää suurlähetystössä englanniksi ja sitten käännättää se englannista arabiaksi käännöstoimistossa.

Joten siitä suhasimme suurlähetystöön. ystävällinen setä lasiluukun takana otti passini ja ajokorttini mutta valitteli, että henkilö, joka käännöksen tekee, on kokouksessa, ja mennee tunti jos toinenkin, ennenkuin käännöstyö etenee, joten jos vaikka haluamme käydä kahvilla odottaessa, he sitten soittaisivat, kun käännös on valmis... Lähdimme siis ottamaan passikuvat. Intialainen fotoliike ottikin elämäni ensimmäisen sivistyneen näköisen passikuvan, wuuhuu! Eikä hintakaan päätä huimannut – nippelitietoisku: 20 AED (4 euroa) kahdeksasta kuvasta sekä sarjanumero, jos joskus haluaisin tilata niitä lisää (tämä on täällä erittäin tarpeellinen palvelu, sillä passikuvia tarvitaan milloin missäkin). Nautittuamme lounaan loistavassa C House Caféssa sainkin soiton, että passi, ajokortti ja käännös on noudettavissa, toisin kuin tuttavamme 100 AED:n niin 300 AED:n tarjoushintaan. Maksoin ja kiitin ja ilokseni käännös olikin tehty suoraan arabiaksi. Kello oli tässä vaiheessa 13.00. Pienen pohdinnan jälkeen löysimme perille Traffic and licensing officeenkin, jonka löytämiseen liikenteineen meni n. tunti. 

Menin vastaanottotiskille kertomaan, että olen hakemassa ajokorttia. Setämies neuvoi minut toiselle tiskille, josta neuvoivat takaisin tälle ensimmäiselle, jolla kerroin uudelleen saman asiani, jonka jälkeen sain kuin sainkin vuoronumerot. Ensin silmälääkärille. Lääkäritäti oli ilmeisen tympääntynyt liukuhihnatyöhönsä – mitä kirjaimia madam näkee seinällä? Madam luetteli, täti laittoi rastin ruutuun. Seuraavaksi madam luetteli värisokeustestien numerot. Uusi rasti ruutuun, leima paperiin ja passitus seuraavalle tiskille. Vuoronumero vastasi jotain 1329 ja vuorossa oli vasta 1270, ja sehän tiesi mukavaa odottelua naisten odotusosaastolla, jonne ei miehillä ollut asiaa. Minun miehet siis lähtivät leikkimään Licensing officen käytäville minun jäädessäni odottamaan. Pienimies jaksoi ihmeellisen kauan iloisena touhuta, jopa senkin jälkeen, kun oli kakkinut housuihinsa ja haisi melkoisen pahalle. Vaihtaa ei voinut laitoksen vessassa, sillä siellä ei ollut siivuakaan paperia. Kuulemma. 

Tulihan se oma vuoronikin aikanaan. Rouva Arab nappasi pakolliset asiakirjakopiot, passikuvan ja valtaisan luotettavan silmälääkärin lausunnon ja naputteli koneelle tietoni. Ja otti kuvan ajokorttia varten. Eh? Entä se pakollinen passikuva? Niin, sehän oli vain arkistointia varten se... Sitten rouva passitti minut takaisin odottamaan. Sitä, että ajokorttini valmistuttua etunimi huudettaisiin suureen ääneen sieltä tiskin takaa pikku naurunpyrähdysten saattelemana. Edelliset viranomaisvirastokäynnit maassaoloviisumin tiimoilta ovat jo nimittäin opettaneet, että minullapa se on - hihihi - vasta hassu -kjähkjäh - nimi - hehheh - että wuhhuhhuu - tulkaa hei kolleegat tsiigaamaan!! 

"Is your name REALLY Ninja!!??" "Yeah, really!"

Olisinkin ollut mies ja vaikkapa Abdollah, sen nimen kajahtaessa ilmoille ainakin 3 miestä nousi pystyyn. Tai Rana, hyvin yleinen naisen nimi. Mutta, hihihi, nytpä olenkin, hohoho, Ninja. Really ;) 

Vaan toisin kävi, Rouva Arab huitoi minut hiljaa ja hienotunteisesti takaisin tiskille – "madam, come here"– ja niin minulla oli vihdoin viimein U.A.E:n virallinen ajokortti kourassani, tasan klo 16 iltapäivällä. Prosessiin meni siis työpäivän verran aikaa. Ei sen enempää. Kahden tunnin sijaan. Mutta sitä ajokorttionnittelutekstiviestiä odottelen edelleen. Jos jollain on huoli haisulin vaipasta, niin se vaihdettiin autossa Licensing officen parkkipaikalla ennen hotellille lähtöä. 

Ilon ja riemun ajokorttipäivää juhlistimme menemällä Sheraton-hotellin altaalle Arabian pimenevässä illassa. Päivän sankarijaksaja Linus jaksoi vielä tunnin verran polskutella, jonka jälkeen Unimasan paikallinen virkaveli heitti kourallisen rantahiekkaa silmiin. Ja tehokkaasti heittikin, sillä me saimme illastaa pitkästä aikaa aivan kahdestaan mieheni kanssa espanjalaisessa ravintolassa Linuksen nukkuessa rattaissa pöytämme vieressä :)




Karu paluu

Lento takaisin hiekkalaatikolle meni positiivisesti ajatellen varsin hyvin. HEL–BRU -kone oli täynnä yhtä istuinta lukuunottamatta ja se yksi sattui olemaan minun vieressä, siis minun, joka matkusti 11-kiloisen yliaktiivisen kesällä kävelemään oppineen pikku apinan kanssa, joten kiitoskiitoskiitos sille ihanalle ihmiselle, joka tämän tietoisesti tai tietämättään oli järjestänyt!

Brysselin päässä ihanat laukkuhuolintasedät olivat huomanneet ruumassa, että rattaissamme oli jatkolentotägi Abu Dhabiin, joten olivat silkkaa IHANUUTTAAN poimineet rattaat ruumasta ja tuoneet ne koneen ovelle. Tuoreessa muistissa vielä Geneven elämäänsä kyllästyneet nuivat ranskaa murtavat setämiehet ja sota rattaiden saamiseksi välilaskun ajaksi koneesta teki mieli halata näitä kavereita! Miten kultaisia tyyppejä!

Siellä me sitten dallailtiin (ts. Linus matkusti) tyytyväisinä suoraan Dinersin loungeen odottamaan seuraavaa taistoa, runsaat 6 tuntia viimeistä paikkaa myöden täydessä Etihadin yölentoa. "Tai hei, hetki, ehkä yksi on tyhjä, jätän sen teidän viereen" gaten virkailija heitti toiveikkaana. Vaan niin onnekkaita emme ollet tällä kertaa. Tosin niin onnekkaita kyllä, että lapsen kanssa matkustavat pääsivät taas ensimmäisinä koneseen. Mutta Emergency Exit -riviin, jossa lentomukavuus on aika zero. Ja tosiaan, se viereinen paikka täyttyi viime hetkellä – paikalle pölähti nuori kaveri, joka valitetavasti a) haisi hielle b) haisi halvalle partavedelle c) haisi suustaan d) yski ja röki koko matkan. Lieventävänä asianhaarana oli se, että meillä oli käytäväpaikka ja nuori mies osoittautui oikein mukavaksi. Ja 6 tunnin aikana kaikkeen tottuu, hajuihinkin... Helpommalla minä kuitenkin pääsin kuin käytävän toisella puolella istunut puolalainen kahden lapsen äiti, jonka 3-vuotias tyttö päätti kiljuen kieltäytyä istumasta turvavöissä. Mielessä - sekä hänellä että minulla - siinsi se amerikkalainen perhe, joka uhmisikäisen lapsen takia poistettiin koneesta kapteenin päätöksestä. Onneksi tässä tarinassa oli onnellinen loppu ja pääsivät määränpäähänsä, vaikka laskunkin kohdalla kävivät saman huuto-rimpuilu-uhkaus-kiristys-lahjontakeskustelun.  Oma rakas pieni ihminen ei nyt ihan loistanut hänkään. Enkä voi häntä siitä kyllä moittia. Hereilläolon ajan lennolla oli yksinkertaisesti aivan liian tylsää pienihmiselle, joka on juuri havainnut, miten hauskaa on liikkua ja tutkia ja keksiä ja löytää. Onneksi suurin osa matkaa oli yöunten aikaa, mutta olin melko epävarma siitä, kykenenkö enää nousemaan istuimeltani, kun tämä oli nukkunut  lötkönä pötkönä sylissäni n. 5 tuntia. Herättyään hän koki taas itsensä mielestä suurta vääryyttä, kun piti vain mölliä paikallaan, mutta onneksi hurmaavalla herra purserilla oli pelisilmää. Hän nappasi Linuksen mukaansa ja he menivät yhdessä tutkimaan koneita. Kahvinketinkoneita! Joiden erivärisiä nappeja sai painella! Huiman jännää. Koin taas Vuoden äiti -fiiliksiä, kun purseri joutui työnsä takia palauttamaan poikani minulle ja lapsi rupesi ulvomaan kuin hyeena, kun joutui takaisin äidilleen :/  mutta herra henkilökunta yllätti meidät kyllä vielä iloisesti tuomalla minulle passintarkastusta varten Fast track -kupongin, joka lienee vain Business- ja Diamond-luokan matkustajille tarkoitettu luxury.

Ja niin olimme takaisin Abu Dhabissa. Vastassa rakas ihana mies! Hänellä oli pääkaupungissa töihin liittyviä testejä 2 viikkoa, joten saimme heti paluumme alkuun nauttia viikon hotellielämästä. Tai niin luulimme.

aloft on trendikäs ja tyylikäs hotelli, suositteluni! Ei ehkä lapsiperheelle se ykkösratkaisu, eikä sellaiselle, joka haluaa olla aivan Abu Dhabin ytimessä, mutta esim. poolalue on tosi cool alue. Vieressä sijaitsee ADNEC, messukeskus, jossa on valtavasti tapahtumia. Myös Abu Dhabin hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluva Sheik Zayed Grand Mosque sijaitsee pienen matkan päässä. Shoppailunhimoinenkaan ei jää nuolemaan näppejään, jos ei kiinnosta lähteä aivan ytimeen, sillä Abu Dhabin uusin ja melko hulppea Mushrif Mall on viihtyisä pikku taksipyrähdyksen päässä aloftista. Ja ei, en saa aloftilta provikkaa tästä mainospuheesta. Pitäisköhän kysyä...?

Noniin. Paluusunnuntai menikin huilatessa isin ahertaessa Mussafahissa testiensä kimpussa. Seuraavana päivänä poikettiin päivällä poolilla pikkuihmisen kanssa ja sitä seuraavana lähdettiin Mushrif Mallin kauppoihin samoilemaan ja sovittiin miehen kanssa, että syötäisiin illallinen siellä hänen päästyään töistä.

Mushrif Mallissa mama keksi hetken mielijohteesta päästää pedon irti rattaista eräässä vaateliikkeessä. Fail. Linus lähti kuin ammuttu tutkimaan vaaterekkejä, hyllyjä, koruja, paitoja, värejä, paljetteja, pitsejä, huiveja, lomapkoita, laukkuja, you name it! Tajusin kyllä virheeni nanosekunnissa, sillä tästä ei ollut enää paluuta rattaiden valjaisiin. Mutta toisaalta oli myös aivan lumoavaa katsoa pienihmisen tutkimusretkeä – kaikki oli uutta ja ihmeellistä, oli tilaa juosta ja tavaroita tutkittavana! Kuin karkkikauppa (SE on luojan lykky vielä kokematta...)!

Jatkoimme toiseen kauppaan hienoisen protesti-itkun saattelemana, löytyi outlet. Mama siellä ihastelemaan Kenzon mekkoa ja pohtimaan, mitäköhän sellainen voisi outletissa maksaa. Mama löysi suuntaa-antavan hinta-arvion samanmerkkisestä neuletakista (1400 AED = n. 280 €) samalla kuin peto tutki (= poimi lattialle, kiikutti kainalossaan jne. epäsopivaa) nahkavöitä ja kenkiä ja mitä kaikkea, joka oli hänen korkeudellaan esillä. Mama päätti juuri silloin, että poistuisimme outletista. Taas huudon saattelemana.

Mennäksemme maman hintaiseen Promodiin, josta voi tehdä kivoja löytöjä. Niin nytkin. Mama halusi kokeilla mekkoa. Peto protestoi. Peto protestoi äänekkäästi. Mama viestitti miehelleen: "tuu jo pelastamaan!". Mies tuli, fiksu mies. Mama osti mekon. Mies osti. Sponsorin ominaisuudessa. Mama kiitti. Ihquu. Mutta peto protestoi edelleen. Nälkähän sillä... Näin luulimme.

Mentiin syömään. Linuksen itku vain yltyi. Saimme tilauksen tehtyä ja tarjoilija toi pyynnöstämme pienihmiselle lohkoperunoita. Eivät kelvanneet. Itku muuttui kirkumiseksi – ja kirkuminen muuttui vatsataudiksi. Juuri siinä. Ravintolan loossissa. Säästän lukijat yksityiskohdilta. Sillä aikaa, kun minä juoksin lähimpään lastenvaatekauppaan ostamaan pienihmiselle puhdasta ja kuivaa T-paitaa, mies siivosi lapsen, itsensä ja ympäristön tarjoilijoiden avustuksella ja pyysi ruuat take awayna. Ja poistuimme ei edes niin vähin äänin takavasemmalla palaamatta tuohon ravintolaan enää koskaan. Hotelliin selvittyämme vatastauti jatkui. Kutakuinkin puoleen yöhön asti vaihdoimme vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita ja kiikutimme pienihmisen oksentamaan pikavauhtia kylpyhuoneen puolelle x kertaa kunnes hän vihdoin viimein nukahti.

Aamulla luulimme taudin olevan jo voiton puolella, vaan eipä ollutkaan. Sama rumba jatkui päivän mittaan ja rauhoittui vasta iltaa myöden. Mutta sitten olikin vatsatuati onnellisesti ohi. Linuksen osalta.

Seuraavana iltana, keskiviikkona, jatkoimme  iloksemme miehen kanssa siitä, mihin poika oli edellisenä päivänä lopettanut. Vuoronperään halailimme pönttöä läpi yön, ihanan romanttista! Vatsataudissa on sellainen hyvä puoli, että se on aivan ilmainen ja helpohko superdieetti. Ei tarvita ylimääräistä liikuntaa (jos ei lasketa maailmanennätysvauhdissa siirtymistä huoneen saniteetiosastolle), ei ruokavalion muutoksia (tyhjennystä kylläkin), ei kuntosaleja, ei aerobiccia... Ja paino tippuu hetkessä. Kuten yleiskuntokin. Torstaina, heti aamusta, ennen kotiinlähtöä oli tarkoitus hoitaa minulle Abu Dhabissa paikallinen ajokortti, sillä nyt Residence Visan saatuani en enää saanut edes kansainvälisen ajokortin kanssa ajaa autoa U.A.E:ssa. Emme hoitaneet. Minä nimittäin pakkasin kädet täristen tavaramme, mies makasi kuumeisena peiton alla ja Linus auttoi siinä ohessa purkamalla pakkaamani. Heikkoina ja heiveröisinä vaapuimme autollemme ja ajoimme Panadolien voimalla kotiin Ruwaisiin, ajokortista viis! Linus ja minä saimme nukkua koko matkan, mutta puolenvälin krouvissa mies pysäköi, jätti auton käyntiin, lukitsi ovet ja otti puolen meidän kanssa tunnin tirsat ennen loppumatkaa, että ylipäätään jaksaisi ajaa. Siinä oli kuulemma käynyt niin poliisit kuin joku sivullinen herrasmies ihmettelemässä ikkunassa, olemmeko hengissä... Juu, kyllä, nipinnapin.

Tästä pikku superdieetistä toipuminen kesti yli viikon. En siis suosittele kenelläkään. Ei ollut kivaa. Vaikka 3,5 kg lähtikin noin hups vaan! Pöpön alkuperä jäänee hämärän peittoon. Korostettakoon, että mainospuheeseeni liittyen epäilyt eivät kohdistu aloftiin.

Toim. huom: Ajokortin haimme viikon päästä tästä. Se olkoon toinen tarina.


perjantai 5. lokakuuta 2012

Kesä

Sinne se taas meni. Noin vaan! Kesä.

Ensin sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja sitten se olikin jo ohi. Täällä hiekkiksellä alettiin odottaa Suomen kesää jo toukokuun lopulla, sillä täällä kesää ei odoteta, täällä odotetaan sen loppumista. Jo kesäkuun alkumetreillä päivän keskilämpötila oli +45 astetta, ilman kosteusprosentti senkun nousi nousemistaan ja ihan vain talon ulko-ovelta autoon siirtyminen hikoilutti, se viitisen metriä. Kuumuus senkun yltyi heinäkuuta kohti ja on vasta nyt, syyskuussa, hiipumassa normaaliin. Tänäänkin, 27.9. näkyy ulkona olevan vain +34 C

Täällä vietettiin kesällä myös Ramadania, muslimien paastokuukautta. Se alkoi 20. heinäkuuta ja kesti kuukauden. Ramadan mutkistaa meidän länsimaalaistenkin elämää hitusen, julkisesti ei ennen auringonlaskua saa juoda, ei syödä, ei pureskella purkkaa eikä polttaa tupakkaa. Kotona, neljän seinän sisällä saa sitten toki elää kuten ennenkin. Meidän elämää se ei tällä kertaa mutkistanut, olimme Suomessa koko sen ajan. Toisaalta harmi, toisaalta taas vasta maahan tultuamme emme ehkä olisi saaneet niinkään iloa irti yöllisistä juhlaruokailuista, kun emme ainakaan toistaiseksi tunne ketään paikallista. 

Suomalaisten expattien keskuuteen täällä ilmestyi sinä aikana myös kaksi aivan uutta jäsentä, pienenpieni tyttö ja hirmusti pienempi poika - kävivät syntymässä Abu Dhabissa muuttaakseen sitten tänne Ruwaisin rauhaan kasvamaan. Pieni poikavauvanen ei tiennytkään, millaisia mutkia hän aiheuttaisi syntymällä 2 viikkoa etuajassa. Selvisi tämän kahden viikon takia, että maan lain mukaan vanhemmat olivat olleet liian vähän aikaa naimisissa, eli alle 7 kuukautta ja asiaa pitikin sitten selvittää oikeudessa asti, että pikkuherra ylipäätään saisi syntymätodistuksen, sillä ilman sitä hän ei saisi passiakaan. Länsimaiseen oikeustajuun ei oikein mahtunut tuo... Olisiko esim. dna-testi mitään selvittämään, onko isä oikeasti lapsen isä vaiko ei? Entä olihan lapsella laskettu aika, eikö se merkitse mitään? Ei, SE ei ole tärkeää, vaan se, että lasta näillä laskukaavoilla ei ole voitu tehdä pyhässä avioliitossa. Piste. Loppu. Sanomattakin selvää, että tässä asiassa ei kuultu lapsen äitiä ollenkaan, mutta isällä piti olla pari (mies)todistajaa kertomassa asian oikean laidan. Miehelläni oli suuri kunnia olla yksi näistä, joka arabiaa puhuvalle tuomarille vakuutti – kääntäjän avustuksella – että kyllä kyseinen pariskunta ihan oikeasti oli päättänyt mennä naimisiin jo viime syksynä, pitkästi ennen varsinaisia häitä, joten isällä oli ihan varmasti kunnialliset aikeet... Tuomio oli onneksi monessa mielessä vapauttava ja pikkuihminen sai syntymätodistuksensa.

Mutta hiekkistapahtuma-aasinsiltojen kautta takaisin siihen odotettuun kesään. Kesään kotona Suomessa. Vaikka olikin kylmä kesä. Sateinen kesä. Pilvinen kesä. Huono kesä. Surkea kesä. Sillä jos totta puhutaan, tämä mennyt kesä oli muutamasta aikaisemmasta trooppisen lämpimästä kesästä poiketen normaali Suomen kesä. Vihreä, vehreä ja kaunis. Säästä huolimatta. 

Kotimatka. En enää valitse päivälentoa Geneven kautta 3 lapsen kanssa (miehen kaksi + meidän yhteinen). Viiden tunnin odotus, josta kolme Schengen-alueen virikkeettömällä väärällä puolella väsyneen ja ylikierroksilla käyvän lapsilauman kanssa sekä Geneven kentän "avulias asiakaspalvelu" sveitsiläiseen tyyliin teki tehtävänsä. Mutta selvisimme kuin selvisimmekin perille myöhään yöllä, vuorokauden vaihduttua jo 5. heinäkuuhun.Vastassa oli miehen lasten äiti sekä veljeni, jonka luokse Linus ja minä menimme yökylään. 

Seuraavana päivänä paistoi aurinko, kun kotiuduimme Porvooseen. Äitini oli viidakkomaisen villiintyneessä kauniissa kotipihassa vastassa. Olipa pihamme kaunis, ihanampi kuin muistin. Avasin kotioven. Tällaistako täällä olikin!? Kodikasta ja omannäköistä, vaikka muuttomme jäljiltä edelleen aikamoisessa sekasorrossa. Mutta tutut tavarat tutuissa paikoissa, keittiössä kippoja, kuppeja ja välineitä ilman että jokaisen kokkailun tai leivonnan yhteydessä piti miettiä, onko minulla nyt varmasti kaikkea. Pieniä juttuja, joita oppii arvostamaan hyvin suurina, kun toisessa kodissa kaikki puuttuu. Ja sauna. Se lämmitetiin heti ensimmäisenä iltana. Kuinka valtavan mahtavan ihana koti meillä tosiaan onkaa!

Saatoin jo antaa ymmärtää, mutta korostettakoon nyt vielä, että parasta kotona oli puutarhamme. Tajusin sen vielä konkreettisemmin nyt kuin keväällä ennen luonnon puhkeamista kukkaan, kuinka paljon sitä kaipasinkaan! Ulos karkasin joka päivä koko kahden kuukauden ajan aina, kun siihen vain oli mahdollisuus. Niin teki myös herra vaahtosammutin - kaivelemaan hiekkalaatikkoa, syömään naapurimummon vadelmia, maistelemaan punaherukoita pensaasta, keinumaan sydämensä kyllyydestä, löhöilemään nurmikolle ja harjoittelemaan omatoimista liikkumista kävelykärryillään. Minä taas syvennyin siirtämään, istuttamaan ja uusimaan kukkapenkkien perennoja. Tänä kesänä kukkapenkit näyttivät melko surkuhupaisilta, mutta odotukset ovat korkealla ensi kesänä. Ja keväällä – tulipa sitten vielä lisättyä hiukan tulppaanisipuleita. Ihan vähän vain...

Myös mies tuli kuumuutta pakoon ja siitä käynnistyikin kesäohjelmamme todenteolla. Hänen lähtöpäivänään, 19. heinäkuuta Abu Dhabissa oli +52,5 C varjossa. Kuulemma tarkeni.

21.7. pukeuduimme hipeiksi siskon mahtaviin 50-vuotisjuhliin – huolestuttavaa on, että kaikki flowerpower-rekvisiitta löytyi ihan omasta vaatekaapista. Ja että miehen kaikki vaatteet olivat minun vaatekaapista... Mm. entiseltä naapuriltani Kaisalta ostettu feikkikelsiturkki saksittiin liiviksi ja säärystimiksi ja edellisen kerran siskon miehen heavyviiskymppisissä käytössä ollut pitkätukkaperuukki pääsi taas tuulettumaan.

Juhlista selittyämme alkoi viikon siivous-, remontti-, puutarhakatostenpystytys-, kokkailu- ja leivontasulkeiset, sillä 29.7., menneen kesän ainoana varsinaisena hellepäivänä vietimme Linuksen 1-vuotissynttäreitä. Edeltävänä yönä ukkosti ja satoi kuin saavista kaataen, mutta synttärisunnuntai valkeni aurinkoisena ja "trooppisen ja tukahduttavan kuumana", kuten ystävämme iltalehdet toitottivat kilpaa. Juhliin olimme kutsuneet "kaikki", sillä näin näkisimme sukulaisemme ja ystävämme kerralla, kun rajallisen ajan olimme kotona. Olin vain unohtanut sanoa, että vaikka 1-vuotisjuhlia vietettiinkin, lahjaa ei olisi tarvinnut tuoda. Siispä Linuksen lahjapöytä täyttyi täyttymistään, ja meno oli kuin suuren luokan merkkipäivillä. Ja ihania sukulaisia ja ystäviä meillä oli paljon, en edes tiedä, kuinka monta vierasta meillä päivän mittaan kävi. Ainoa itselläni hampaankoloon jäänyt asia juhlista oli se, että vaikka olin leponut valtavan Britakakun, ja se oli vuorattu valtavalla määrällä mansikoita, se ryökäle meni ja loppui kesken. Kaikenkaikkiaan, Linus tuskin muistaa ensimmäistä synttärijuhlaansa, mutta meille se on ikimuistoinen päivä, en voi kyllin kiittää kaikkia rakkaita ihmisiä jotka meidän kanssamme juhli.

Synttärilahjapallomeri

Synttäripäivän iltana lähdimme vielä uimaan kesämökille. Voisi kuvitella, että jos vanhemmat olivat aika loppuslut, niin ainakin 1-vuotias ihmistaimi on melko väsynyt tapahtumarikkaan päivän jälkeen, vaan vielä mitä!? Laiturilta piti hypätä isin syliin vilvoittavaan järveen noin 25 kertaa ja rantavedessä piti heitellä kiviä ja hiekkaa veteen ja huutaa perään isoon äääneen UUUIIIII!!  

Kotikesän aikana kävimme myös vauvaperheystäviemme Hertan, Onnin ja Veikon kanssa pariin otteeseen uimarannalla. Polttamassa nahkamme, pilvipoutaisena tuulisena päivänä. Tässä emme olleet onnistuneet kertaakaan Arabiemiraateissa, paahtavan auringon alla... 

Kesään mahtui myös mummoloita, mökkeilyä, kummitytön rippijuhlintaa, suunnistusta äitihahmojen kanssa, monen pikkuihmisen synttäreitä, hieman hevosteluakin ja Linuksen iloksi hän pääsi istumaan ihkaoikeaan traktoriinkin.

Massikan kyydissä


Jälleennäkemisen iloa, pienten ihmisten kehityksen seuraamisen iloa, kotona olon iloa. Surua mm. isäni typerän Alzheimerin etenemisestä ja rakkaan, koirataivaaseen siirtyneen Olgakoiran tuhkarasian haun muodossa, mutta sen suhteen hieman komiikkaakin – rasia odottaa edelleen verannalla hautaamista, ja yllätin Linuksen eräänä päivänä järsimästä sitä. Onneksi ei ollut saanut pahvia rikki, mutta sieluni silmin näin tilanteen, jossa pikkumies istuu suupielet mustana tuhkakasan keskellä: "Mamma katso, täällä on tällaista mustaa jauhoa..."

Istutushommia

Loppukesästä pihallamme oli, kuten varmaan monella muullakin, ns. omenatulva. Suurensuuri kaunis kiipeilypuumme teki hedelmiä yli äyräiden, samoin ne, joiden pääasiallinen tarkoitus oli olla riippumattopuina. Alkoi jo iskeä paniikki, keräsin portinpieleen pussitolkulla ohikulkijoille mukaan noukttavaksi, syötiin, keitettiin hilloa, jne jne. Mutta omppuja oli silti joka paikassa. Onneksi facebookin omenapörssiryhmä pelasti. Erään ryhmäläisen isä tupsahti eräänä iltana pihaan omenanhakuun ja sainkin sitten 2 tunnin puutarhanhoitoluennon, ihan ilmaiseksi. Omenapuidemme lajikkeetikin saivat nimet. Antonovka pihan perällä, vieressä valkeakuulas. Mutta Valkeakuulaan viereinen jäi epäselväksi,  enkä ihmettele, epäselviä ovat sen omenatkin... Suurensuuren kiipeilypuun omenat tämä hurmaava asiantuntijaherrasmies arvioi vanhaksi venäläiseksi lajikkeeksi. Oli miten oli, sen puun omenat ovat todella herkullisia. Ja herrasmies lupasi poimia loputkin omenat. Sain juuri viestin häneltä, että ovat menossa nyt tulevana viikonloppuna poimimaan arvokkaat Antonovkatkin talteen.

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kesäkin. Me pakkasimme taas laukkumme TÄYTEEN tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita – mm. vaniljasokeria ja pullakardemummaa – ja lensimme hiukan haikein mutta toisaalta odottavinkin mielin takaisin lämpöön. Brysselin kautta. 


lauantai 16. kesäkuuta 2012

Puutarhuri

Asuntomme täällä on suuri ja mahtava. Kolme makuuhuonetta, kolme kylpyhuonetta, joista kahdessa amme, olohuone, ruokailutila, keittiö, maid's room ja majlis, eli seurusteluhuone, joka meillä toistaiseksi nököttää tyhjänä, kun emme ole vielä keksineet sille funktiota. Ja parveke. Neljännessä kerroksessa. Ei liene valittamista... Asiahan on vain niin, että kotona Suomessa meillä on ihana vanha rintamamiesnoppa ja valtava piha kasvimaineen, komposteineen, omena-, kirsikka- ja kriikunapuineen, on pionia, syreeniä ja muuta vanhan ajan perennaa, joten kerrostaloasunto 4. kerroksessa on hyyyvin vaikea sulattaa. Mutta tämän kanssa on elettävä – toistaiseksi – kunnes lähden ristiretkelle asuntotoimistoon vaatimaan pihallista versiota. Olisikohan joku lahja asuntotoimiston setämiehelle kiva yllätys: Aaltovaasi (nope), Mariskooli (hyih), Hackmannin kattila (ei) vai kenties Fiskarsin kirves (ymmärtäisi ehkä, että olen tosissani)? Eip, niin alhaisiin kuvioihin en lähde, vaikka jotkut kuulemma lahjontaa harjoittaakin.

Poikkesimme eräänä iltana tuttavaperheen luona. Heillä oli käynyt hyvä säkä asunnonjaossa, asuvat kyllä kerrostalossa, mutta katutasossa, ja kyseisen asunnon yhteydessä on pieni, muurilla aidattu piha. Piha, jolle puutarhuri oli tehnyt ihmeitä – vihreää nurmikkoa reunustaa ihanat kukkivat pensaat ja värikkäät kukat. Aivan ihana minipuutarha! Mainitsin, että haluaisin parvekkeellemmekin jotain kasveja  (Ja taisin ihan ohimennen mainita pihattomuuden aiheuttaman katkeruudenkin, äh. Koko Ruwais sen varmaan tietää tässä vaiheessa, että tämä asia kismittää minua melkoisesti. Mur.) Tuttavaperheen rouva ehdotti, että kysyy puutarhuriltaan, voisiko tuoda meillekin jonkun plantun. Kiltti hän :)

Niinpä pari päivää myöhemmin ulko-ovellemme ilmestyi pieni hassusti englantia puhuva mies, joka kertoi saaneensa osoitteemme parvekkeen kukittamista varten. Mosaraf. Hän kävi kurkkaamassa parveketta ja kyseli, mitä haluaisimme sinne. "No ehkä muutama helppohoitoinen kasvi, bougainvillea olisi kiva... Ehkä 4 ruukkua on hyvä määrä". Sillä sanomisella aukaisimme eräänlaisen Pandoran lippaan, sillä siitä eteenpäin ilmestyi joka toinen päivä uusia ruukkuja ja parvekkeen etureuna täyttyi huimaa vauhtia. Ja nyt myös sivuseinät. Yritin sopia, että hoidan kasvit ja kastelen ne itse (sillä kaipaan vietävästi sormien tunkemista multaan), jos hän vain tuo tarvittavat lannoitteet yms. mutta herra puutarhurilla on ilmeisesti selektiivinen kuulo. Siten hän käy tunnollisesti kutakuinkin joka toinen päivä kastelemassa kukat. Tästä toki maksamme hänelle palkkaa.

Ensimmäinen kukkiva bougainvillea

"Muutama kasvi" pitää sisällään tällä hetkellä 35 ruukkua, näistä 10 kpl on bougainvilleaa. Eikä mikään maksanut mitään, paitsi jasmike. Kasvavat tuhatta ja sataa täällä lämmössä, esim. puutarhurin tuodessa bougainvilleat, ne olivat harvoja rankoja, nyt kaikki näyttää jo pensailta. Muutama kasvi sai myös uudet terrakotanväriset muoviruukut (ollaanhan muovitehtaan hoodeilla...) ja lannoitetta sekaan ja niin parvekkeella tuoksui ihanasti lehmä muutaman viikon.

Vaikka olikin mahtavaa, että parvekkeemme täyttyi, jossain vaiheessa oli jo pakko viheltää peli poikki rehujen tuonnissa, sillä olimme ajatelleet, että parvekkeelle mahtuisi myös pöytä ja pari tuolia. Nyt mahtuvat nippanappa.

Nämäkin kukat olivat ihan nysiä kuukausi sitten, nyt ryöppyävät ruukkujen reunojen yli

Eikä siinä vielä kaikki. Parvekkeelle paistaa aurinko vain aamupäivällä, eikä lattiatasolle ihan kaikkialle, joten pohdin ääneen, olisiko joku penkki tms hyvä, että kasvit saisivat aurinkoa mahd. pitkään. Jos vaikka katsoisin Abu Dhabista jotain sopivaa... Ja eipä aikaakaan, kun eräänä iltana soi ovikello ja Mosaraf kavereineen toi kukkapöydän. Eikä ihan minkä tahansa kukkapöydän, vaan pakkauslaatikosta tms nykäistystä naulaisesta ja niittisestä rimasta ja laminaattilevystä kyhätyn – hmm, miten sen sanoisi kauniisti – todella romuromanttisen rakennelman. Olin sanaton. Todellakin. Petri taas, no, hänen oli paettava paikalta, ettei repeäisi siltä seisomalta nauruun. Minä sitten änkyttämään, että kiitos kovasti tuota juu sano, tuohan on kiva...

Kukkis alkuperäisessä kuosissaan

Pari päivää järkytystä sulateltuani päätin, että kukkapöytä on hieno, rustiikki. Bangladeshilaisen puusepän kädentyötä, vähän kuin ne designkäsityönä tehdyt suomalaiset sisustushalot, joista oli juttua taannoin. Tämä kyseinen designtuote vaatisi tosin pienen tuunauksen. Seuraavalla Abu Dhabin matkallamme ostin siis purkin maalia, ja eilen hyödynsin Linuksen päiväuniajan maalaamalla rakennelman turkoosiksi. Siitä tuli kuulkaas oikein kiva. Erikoinen, mutta kiva. Puutarhurisetä ei ole vielä nähnyt tätä uutta ilmettä, sillä tänään, kun hän soitti ovikelloa, meillä oli pienihmisen kanssa megalomaanisen räjähdekakkavaipan vaihtosessio kesken, enkä ehtinyt avaamaan ovea ennenkuin hän oli jo kaikonnut.

Kukkis maalauksen jälkeen

Sitten on tuo konttaava minipuutarhuri, joka on selvästi perinyt äitinsä multasormigeenit. Parvekkeelle pitäisi päästä aina ja koko ajan, mutta tällä hetkellä täällä on niin kuuma ulkona, ettei ovea voi pitää pitkiä aikoja auki. Samoin tuulisena päivänä ilmassa on niin paljon hiekkaa, että se tuo mukanaan parvekkeelle hiekkapinnoitteen, joten senkään takia ovea ei pidetä paljoakaan auki. Mutta kun ovi avataan, Linus on salamana paikalla ja seuraava salama iskee sadasosasekunnissa 1000 voltilla ensimmäiseen mahdolliseen ruukkuun, lehteen tai kukkaan. Herra pienimies tekee hämmästyttävällä nopeudella empiiriistä tukimusta kasvien ja niiden istutusmullan sekä lannoitteen koostumuksesta. Tänäänkin kävimme neuvottelua siitä, onko hyväksi syödä ruukusta kahmaistua intialaista lehmänlantalannoitepapanaa vai ei. Minä olen vahvasti sitä mieltä, että ei. Linuksen mielestä taas olen tyhmä nipottaja.

Puutarhurista: Hän on suurperheen vanhin poika ja ainoa, joka on lähtenyt ulkomaille leveämmän leivän toivossa. Lähettää täältä kotiin pienestä palkastaan rahaa perheelleen, vaimolleen ja 10 kuukauden ikäiselle pojalleen ja on laskenut, että 15 kuukauden päästä hän on saanut niin paljon rahaa säästöön, että jos saa lomaa, hän voi lähteä käymään Bangladeshissa. Vaimoaan ja lastaan hän ei saa tänne, sillä hän ei ansaitse tarpeeksi voidakseen elättää täällä perhettään. Asuu tuolla hietikolla parakkikylässä muutaman sadan muun viheralueiden hoitajan kanssa.

Hiekkalaatikkomamasta: Lopetan sen kitinän suuresta, siististä parvekkeellisesta ja kylpyhuoneellisesta Ruwaisin kodistani, sillä minulla on sen lisäksi täällä omat rakkaani – mieheni ja 10 kk vanha poikani. Ja lennot kotiin ja takaisin tarvittaessa.

Kaikki on niin suhteellista. Ja parvekkeelle ryöpynneet kasvt ja kukat ovat aivan ihania!
Kiitos herttainen herra Mosaraf.

Ahkeraliisa?

lauantai 26. toukokuuta 2012

Suuri suru.

Tänään tunnen surua. 

Henkilökohtaisella tasolla: 
Rakas pieni koirani Olga siirtyi eilen 25.5. pilven reunalle, koirien taivaaseen. Näin olisi hyvä ajatella. Että se jollain astraalitasolla elää eteenpäin, terveenä, nuorena, pirteänä ja iloisena. Me Olgan tunteneet suremme pienen koirapersoonan poistumista elämästämme, mutta olemme myös kovin kiitollisia siitä, että se antoi meille miltei 13 vuotta iloa, riemua, lohdutusta ja lempeyttä. Ja aikaa. Vastalahjaksi rakas sijaiskoti-Maiju hoiti puolestani sen raskaimman mutta myös lemmikinomistajan tärkeimmän tehtävän ja päästi Olgamummin pois, kun pikkuinen sydän ei enää jaksanut. Muistot elää silti ikuisesti. Lepää rauhassa, Olgaseni.

Laajemmalla tasolla:
Kuuntelimme aamulla Suomen uutisia täällä kaukana poissa. Korviin kantautui karmea uutinen Hyvinkäältä - yksi kuollut ja 8 haavoittunutta. Tällä hetkellä päivää jo kaksi kuollutta... Miksi, kysymme? Niin miksi? Jumalan tarkoitukseen en oikein usko. Ja kyseessä on poliisin mukaan täysin normaali 18-vuotias. Meille muille "normaaleille" ei käy järkeen, miksi?

Normaali? Joka tekee tuollaista?! Vai näennäisesti normaali ja sisäisesti todella pahoin voiva ihmisraukka, joka on vain yrittänyt jaksaa kahlata "normaalina" läpi elämän. Sillä julkisivun pitää näyttää hyvältä, maksoi mitä maksoi, vaikkei edes ole millä maksaa. Et saa olla heikko, et köyhä, et saa väsyä, et masentua, vain jaksaa, kyetä, pystyä, suorittaa, uusiutua, taistella työmarkkinoilla, asuntomarkkinoilla, parhaasta tarhapaikasta, parhaasta lukiopaikasta, parhaasta opiskelupaikasta, parhaasta työpaikasta, parhaasta parisuhteesta, menestyksestä jne jne. Pienestä pitäen pitää olla oikeanmerkkiset vaatteet, polkupyörät, jopa kumisaappaatkin, ettei julkisivu rapistu ja ettei koulussa kiusata. Pitää "ehtiä" tapaamaan kavereita ja pitää aikatauluttaa tapaamiset, että ehtii suunnitella muut menonsa, että ehtii hoitaa parisuhteensakin siinä välissä. Työn ohessa siis, jos ehtii. Tämän päivän jatkuva suorittaminen on johtanut siihen, ettei kenelläkään ole aikaa kysyä toiselta "Miten voit? Onko kaikki hyvin?" saati ennenkaikkea kuunnella vastausta. Kiireiltään.

En tiedä, mutta luulenpa, että tämä "ihan normaali" hyvinkääläismies on yksi oravanpyörän pinnojen väliin jäänyt. Ei enää kestänyt kyytiä, ja pyysi – ei, vaati itselleen huomiota ja apua tällä karmealla teolla. Kuten teki se helsinkiläismies, joka ensin tappoi perheensä, sitten itsensä. Tai se ihmisraukka, joka Varkaudessa puukotti pyöräilijätytön, koska halusi psykiatriseen hoitoon, eikä nähnyt muuta tapaa sellaiseen päästä.  Tai kouluampujat...

Lista on loputon. Ja lohduton. Ja mitä lottovoittajien lintukodossa tehdään? Päivitellään, kuinka joku voi tehdä jotain noin kamalaa! Tiukennetaan aseenkantolupien saamista! Ja parin viikon päästä tapahtuneesta jatketaan laput silmillä sitä oman julkisivun ylläpitoa, sillä se se vasta tärkeää onkin. Ken jaksaa, ken ei. Jos et jaksa, olet luuseri.

Itse ongelman ytimiin ei puututa: Nuorten työttömyyteen, siihen ei puututa, sillä esimerkiksi opiskelijoita voi ottaa ilmaiseksi duuniin työharjoittelun ajaksi. Miksi silloin palkata ketään, kun voi napata uutta ilmaisduunaria tuuttiin taas sopivan ajan kuluttua? Tai lasten ja nuorten räjähdysmäiseen henkiseen pahoinvointiin, mielenterveydenhoidon resurssien puutteeseen ja luvattoman pitkiin hoitoonpääsyjonoihin, avohoitopotilaiden pelkoon elää itsensä ja ääniensä kanssa, siihen ei puututa. Tai siihen, MIKSI monet ihmiset voivat niin tolkuttoman huonosti maassamme. Se ei ole tärkeää, sillä nämä ihmiset eivät menesty, eivät vaurastu eivätkä tuo hyvinvointia kenellekään, joten turha hukata resursseja laumaan luusereita. Hakeutukoon muualle, jos ei oravanpyörässä juoksua jaksa. Hakekoon pillerirasian, jos ei kunnalliseen hoitoon pääsyyn odottamista jaksa/ei ole varaa yksityiseen. Häipyköön. Money talks, shit walks, niinkö? Sillä se hoituu. Ampukoon itsensä. Ikävä kyllä viime aikoina myös monen sivullisen, läheisen ja  myös tuntemattoman, sekä kaikkien näiden uhrien omaisten kustannuksella.

Suren syvästi. Uhrien puolesta. Heidän omaistensa puolesta. Ja ennenkaikkea tekijän puolesta. Sen, joka jäi yksin. Ja purki yksinäisyytensä näin.

Milloin ihmeessä tajutaan, ettei näin voi jatkua!!? Milloin ihmeessä tajutaan, että pahoinvointi ei poistu kääntämällä sille selkänsä? Eikä sillä, että tiukennetaan aseenkantolakia?

Toivon hartaasti, että minulla tulee olemaan omalle pojalleni tarpeeksi rakkautta ja aikaa. Aikaa kuunnella, leikkiä ja touhuta. Toivon, että pystyn hänelle opettamaan, ettei materia, merkkivermeet ja ulkoinen, näennäinen täydellisyys välttämättä tee onnelliseksi. Että avarakatseisuus, muiden huomioiminen ja elämän kunnioittaminen, kuitenkin itseään ja omia mielipiteitään unohtamatta, on se, miten elää ja menestyä. Olla oman elämänsä menestyjä. Ei vatsahaavoineen ja Prozaceineen pörssiyhtiön menestyjä. Niin toivon.


tiistai 22. toukokuuta 2012

Päivityksiä, havaintoja ja vinkkejä ruokaan ja sen hankintaan kaikille, jotka Ruwaisiin eksyvät ostoksille, kokkaamaan ja syömään:


Onhan se epätodennäköistä, että täysin tervejärkinen ihminen eksyisi tänne aavikon rauhaan ihan muuten vain, mutta ajattelin nyt kuitenkin kertoa vähän lisää vinkkejä, ettei täällä ollessa nälkä yllättäisi. 

West Market:

Lihatiskiltä erinomaisen hyvää australialaista beefiä 28 dirhamia/kg. Lasketaanpas: 28/5 = n. 5,60 euroa. Bonuksena herttainen vanhempi filippiiniläisherra tiskin takana. West market on myös herkkupyllerön unelma – sieltä saa myös tuoreita leivonnaisia.

Westmarketissa kannattaa kuulemma olla haukkana paikalla lauantaisin klo 13, mikäli haluaa tuoretta kanaa. Ei ihan kotkottavan tuoretta, mutta tuoreempaa kuin pakasteasiat, mitä täältä muuten löytyy. Choolla oli kokkailuun tuoretta kanaa keskiviikkonakin, mutta hänellä lienee joku tiskin alta -diili.

Central Market:
Täällä myös oiva leipomo-osasto, mutta oli viimeksi käydessäni niin piukallaan setämiehiä, etten oikein uskaltanut sekaan. Täällä leivoksia, noin miljoon erilaista baklavaversiota, pullia ja kakkuja.

Central marketista itsestään edelleenkään lihaa, mutta viereisestä Fish marketista löytynee lihan korvikkeita kalakauppojen valikoimasta, squidia, hammouria, lobsteria, clams, jättikatkoja, barracudaa, tonnikalaa, tilapiaa, lohta, sitä ja tätä.

Tänään vielä Sannalta nippelitito, että Fish marketista voi ostaa minkä tahansa fisun tms. ja viedä sen viereiseen kalaravintolaan grillattavaksi, savustettavaksi jne. hintaan 5 dirhamia/setti. Siitä huolimatta haimme hammouria ja jättikatkarapuja illalliseksi ja asunto Y-5141:n Master Chef paistoi ne ihan itse ja nautittiin ne apukokin valmistaman salaatin ja roséviinin kera. Kiva arkiruoka. Tähän voi helposti tottua, jättikatkoja samaan hintaan kuin paketti kalapuikkoja! Vapise, kolesteroliarvo!

East Market:
Miksi lähteä Eastia edemmäs!? Paitsi jos sieltä ei löydy, mitä tarvitaan?  Eli melko usein. Ei ihan niin puhtaan punaista beefiä täältä kuten Westistä, ihan kelpoa tosin sekin. Valittavana New Zealandin, Austalian, Intian ja Pakistanin beeffiä. Jos kiinnostaa kokeileva keittiö, tästä marketistä löytyy myös mm. lampaan aivoja. Eastin Väiskit ovat leppoisia kavereita ja jos jäänmurtajamme Linus on kauppareissulla mukana, ne ovat vielä leppoisampia.

Näiden lisäksi täällä on x määrä pienempiä kauppoja, joiden valikoima on tilanpuutteesta huolimatta miltei yhtä runsas.

Takeaway a la Al Ruwais

Pizzanälkään: 
KFC on muilta osin pannaan julistettu, mutta jos pizzanälkä yllättää, matka on kutakuinkin yhtä pitkä kuin Luvialta Poriin, ainakin ajallisesti (nopeusrajoitus 140 km/h ja sen hienoinen ylitys huomioiden). N. 10 km kun hurauttaa kohti Abu Dhabia ja tekee oikeassa kohdassa U-turnin, löytää itsensä pizzalasta. Rasvaisella pannupohjapizzalla tikkaversiossa yllätti kipakasti pilkotutu chilit, katkarapuversio oli miedompi.

Etnishenkiseen nälkään:
Meidän lähellä, kävelymatkan päässä, on perinteinen grilli. Ts. niin perineteinen kuin joku nyt täällä voi olla. Ei sieltä kuitenkaan kannata porilaista, makkaraperunoita tai lihistä kahdella nakilla pyytää, tarjonta on vähän toisenlaista. Täältä löytyy myös pullotettujen virvokkeiden lisäksi tuorepuristettuja mehuja. Oivallinen vaihtoehto, jos pitää saada ruokaa nyt ja heti.

Recreation Centeristä saa hakea lounasaikaan ja illalla 19-20 aikaan takeawayta. Valikoimissa muistaakseni 5 eri intialaista ruokaa ja settiin kuuluu leipä, juoma, salaatti ja oliko jopa jälkiruokakin. 23 dirhamia. Tätä emme ole vielä kokeilleet, mutta korjaantunee lähiaikoina.

Arabiankielen opinahjomme kahvila myy myös lounasta. Myös kotiinvietäväksi. Kuulemma. Testattava tämäkin.

Westmarketin (tai Eastmarketin, meni nyt sekaisin) vieressä on myös kuulemma pieni kuppila, josta saa myös kotiinkuljetuksena hyvää ruokaa. Pitänee tutkia sekin tiedon alkulähde.

Aamiaiselle Thairuuan kokkauskurssille?

Kävipä eräänä keksiviikkoaamuna – viime viikolla – kuten toisinaan, että aamulla oli hiukan kiire ennen jälkikasvun viemistä daycareen. 

Linuksen aamupuuron syöttö kun ei aina ole niin läpihuutojuttu. Menneitä ovat ne päivät, jolloin lapsonen uteliaisuuttaan heitti huiviinsa kaikki, mitä tarjottiin, nyt pitää pohtia, onko tänään mannapuuroaamu vai ei. Vai ylipäätään syöntiaamu.

Toisinaan ei ole. Silloin karjutaan/kiljutaan/pidätetään hengitystä (hän, en minä) ja syöminen venyy ja paukkuu, katsotaan BBC:n lasten aamuohjelma – Roly Mo, Teletapit, Tweenies, Balamory (http://www.youtube.com/watch?v=QF8NuixS78U, että lukija voi saada tästä itselleen loppupäivän korvamadon) ja Poetry Pie (toinen toukka toiseen korvaan: http://www.youtube.com/watch?v=0Q6YS6QnL-g) ja siinä vaiheessa kun lastenohjelmat loppuu ja alkaa Toinen jalka haudassa, samaistun ohjelman titteliin vahvasti, harmaat hiukset ovat lisääntyneet yhdessä aamussa huomattavasti ja nauru(itku)rypyt syventyneet entisestään. Mutta lapsi on syötetty. Mama ei. Ei se mitään, mama elää pyhällä hengellä yhden daycare-reissun.

Pääsimme siis sittenkin lähtemään Linuksen kanssa ajoissa päiväkotiin, jonka jälkeen ajattelin rauhassa nauttia kotona aamiaisen, ottaa ehkä hiukan aurinkoa tai vaihtoehtoisesti siivota... Toisin kävi. Voi harmi. Ilmeni daycaren parkkipaikalla, että puhelimeeni oli edellisenä iltana laitettu tekstiviesti tänä aamuna tapahtuvasta Thai-ruuanvalmistuskurssista erään thaimaalaisen ruotsalaisrouvan luona, ja kyseinen kokkailu aloitettaisiin klo 09 Central marketin Fish marketista, kalahallista tekemällä ensin tarvittavat ostokset. Viestiä en ollut ehtinyt vielä lukea, sillä puhelimeni oli viettänyt yönsä autossa, mutta kun nyt asia minulle selvisi, aamiainen unohtui plop ja suuntasin ruskean salamamme (sehän kuulostaa kivalta, mutta auton väri ON ruskea) kohti Central Markettia – noin kahdenkymmenenviiden mutkan kautta. Tulipa kantapään ja työmaiden ja tietyömonttujen ja liikenneympyröiden ja linja-autoaseman kautta todettua, etten ihan tarkalleen tiennyt Central Marketin sijaintia, olin tähän asti vain istunut kyydissä ja vieläpä illlalla pimeässä. Nyt tiedän. Se on nimensä mukaan siellä kaiken maailman asioiden takana. Piilossa. 

Kello oli siinä vaiheessa jo hitusen enemmän kuin yhdeksän, joten ostoskierros oli loppusuoralla Fish marketin eräässä nurkassa pienenpienessä kaupassa, josta löytyy thaikokkailuun vaikka ja mitä. 

Shoppailun jälkeen marketin pihasta lähti rouvakaravaani ajamaan kohti villakotisokkeloita (ei siis lampaanvilla, vaan talo), ja perillä odotti jo hurmaava, ihana, iloinen, naurua ja paljon puhetta rönsyävä Choo, ruuanlaittokurssimme emäntä. Hän jakoi essuja niin pitkälle kuin niitä riitti ja sitten ruvettiin hommiin – Choo rupesi. Me muut teimme muistiinpanoja kynät sauhuten ja kännykkäkamerat välkkyen. Khai Phat met Mamuang valmistui hups vaan ranneliikkeellä ja seuraava kanainen, ananainen ja chilinen ruoka toisella iloisen höpötyksen säestyksellä. Lautaset kaapista ja syömään! Nyt vasta muistin syömättömän aamiaisen – Nälkä. Mikä ihana tekosyy maistaa ihan hiukan lisää.

Ruokailun jälkeen kahvia ja tuoretta ananasta nauttiess pohdimme, mitä ruokaa mikäkin kansalaisuus tarjoaisi ja opettaisi muut kokkaamaan. Suomalaista? Tuota... Karjalanpiirakoita? Karjalanpaistia Ruispuuro? Kaikki mukavan ruskeita asioita... Ehdotin, että toisin seuraavalta kotimaanmatkaltani eväät suomalaisen perinneruuan keittoon. Kurssi olisi nopea ja ytimekäs:  Osallistujille jaetaan sipuli ja säilykepurkki Jalostajan hernekeittoa. Silputaan sipuli, avataan purkin kansi, kaadetaan sisältö kattilaan, lisätään hieman vettä. Nautitaan höyryävän kuuma keitto sipulisilpun kera. Namia. Ai eikö? No maksalaatikko? Ai ei sekään...? Ehdotuksia otetaan vastaan, mikä on sellainen suomalainen ruoka, jonka valmistuksen haluaisit opettaa muille?

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Halvatun hyvät halwakeksit

Näistä kekseistä oli jo puhe Facebookissa ja tuttujen kesken. Piti keksiä käyttöä halwalle, jonka ainoa "raakasyöjä" olen minä. Keksimuodossa halwa maistuu myös hieman ennakkoluuloisemmalle persoonalle.



200 g voita
2 dl sokeria
1 kananmuna
100g halwaa
4 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1,5 dl pistaasirouhetta (mantelirouhe alkuperäisessä ohjeessa)

Vaahdota sokeri ja voi. Lisää vatkaten muna. Murenna halwa ja lisää taikinaan. Seikoita kuivat ainekset keskenään ja lisää taikinaan.

Pyöritä taikinasta kaksi pötköä leivinpaperin avulla ja laita hetkeksi pakastimeen kohmenemaan. Ota pötköt pakastimesta ja leikkaa ne n. 25 palaan/pötkylä.Jos haluat kekseistä tasaisen pyöreitä, pöyritä palat palloiksi, ja litistä palloja hieman pellillä, muuten siivut ronskisti suoraan pellille. Muista jättää kekseille leviämisvara! Paista 175 asteessa 8-10 minuuttia, kunnes keksien reunat ovat kullankeltaiset.

Jos haluaa, keksit voi koristella suklaalla tms. En halunnut, ovat melko makeita ilman suklaalisää.

Ohjeen olen löytänyt toisesta blogista ja muuttanut pistaaseiksi mantelirouheen + lisännyt vaniljasokerin.


1. äitienpäivän viettoa kissapuvussa Omanin rajamailla

Elämäni ensimmäisen äitienpäivän kunniaksi, ja sen pienimuotoisen faktan, ettei minulla edelleen ole Residence Visaa eli vakituisen asukkaan maassaoloviisumia, vaan hengailen tällä turistiviisumilla toistaiseksi ja tarvitsin passiin uuden leiman, lähdimme ajamaan torstaina* 10.5 aamulla kohti itärannikkoa ja siellä Dibbaan. Samalla reissulla  ylittäisimme vieressä olevan Omanin rajan saaden maasta ulosmeno- ja maahan sisääntuloleimat. Näin luulimme. Siitä luuloomme liittyvä aasinsilta alla:
Oman on hassusti jaettu niin, että ihan Arabiemiraattien itäisessä yläkärjessä on pieni niemi, joka kuuluukin Omanille. Samoin Fujairahin nurkilla on läntti Omania sisämaassa, ja sitten etelässä on se "varsinainen" Sultanate of Oman. Lienee sulttaanien ja sheikkien välisiä kuvioita, joista eivät ole aivan pääseet sopimukseen. Kas tässä karttaa:


TO 10.5. Matkailukestävyysharjoitusta
Pääsimme lähtemään ajoissa aamulla ja matka taittui mukavasti volvoillen Arabian auringon alla paikalliskielen sanoja ja fraaseja lukiessa. Ääneen. Kuskin suureksi riemuksi. Note to self and husband: Piti muistaa kysyä Mr Mohamedilta, miten sanotaan "En ymmärrä! Puhutko sinä suomea?"

Se muuten sanotaan näin: "La afham! Hal tatakallamu alfinlandiiyah?

Abu Dhabissa pysähdyimme sukellusvarustautumassa Al Maharan diving shopissa. Piensammakko hauskuutti siellä henkilökuntaa järjestellen kaikki lattiatasolla olevat tavarat uuteen uskoon ja jatkoi kontaten jossain vaiheessa asiointiamme naapurin hierontafirmaan, jossa istui sitten tyytyväsienä arabitätien kuvattavana, ihaltavana ja halittavana resparouvasen sylissä syöden vohvelikeksejä. Mikä siinä on pikkuihmisellä ollessa ;) Sukellustarvikekaupassa ja intialaisella pikalounaalla meni niin kauan, että tavoitteemme ehtiä Dubaihin ennen iltapäiväruokaa ehti vesittyä. Eikun suden suuhun ja viikonlopun alkuruuhkan syövereihin laskemaan sataan milloin mistäkin syystä. Dubaihin asti liikenne sujuikin melko mutkattomasti, mutta naapurikaupungissa Sharjahissa (vähän kuin Dubain Vantaa tai Espoo, sulautuvat kivasti yhteen) tuli stoppi. Jonotusta x aikaa letkassa, joka ei liikkunut, ja kun vihdoinkin pääsimme etenemään, huomasimme, että uskollinen ystävämme navigaattori oli turhaan ohjannut ajokkimme sille tulppaväylälle. Hrmph. Allekirjoittanut jotenkin edelleen luottaa enemmän painettuihin karttoihin, esim. Valittujen Palojen Suomen karttakirjaan vuodelta 1993 voi piirtää lisää teitä, jos (kun) sellaisia on rakennettu ja rakennetaan vuosien varrella, niin pysyy näppärästi ajan tasalla...


Vuoristoa auringonlaskussa
Sharjahista päästyämme liikenne rauhoittui. Dibbaan päin ajettaessa maisema muuttuu hiljalleen ensin hiekka-aavikoksi dyyneineen, sitten lähdetään nousemaan vuoristoon.  Maasto on karua, tummanruskeaa, melkein mustaa vuoristoa silminkantamattomiin. Siellä täällä tienpientareilla kuljeksii maanteiden kuninkaita pelkäämättömiä kamikazevuohia. Jossain kohtaa matkantekoa Petri bongasikin tienposkeen jääneen vuohiparan, joka oli kohdannut loppunsa varmaankin jonkun ökymaasturin puskurin muodossa. Juuri ennen auringonlaskua olimme saavuttaneet korkeimman solan, josta lähdettiin valumaan kohti laaksoa ja Omaninlahtea. Maisema oli huikea ja heikompaa voisi hirvittää laskeutuminen laaksoon auton kyydissä - vuoristorata jää kirkaasti kakkoseksi sen rinnalla!

Yritys saada passiimme uudet leimat jo torstai-illalla tyrehtyi siihen, että Omanin pohjoinen niemimaan raja on ylitettävissä "heittämällä", kunhan nyt vilautat passia auton ikkunasta. Vaikka vain miehen, viis siitä, ketä naikkosta ja lasta hän kuskaa mukanaan... Ja kun tulet takaisin Omanin puolelta, vilautat passia taas herttaiselle rynnäkkökiväärillä varustautuneelle nuorellemiehelle, yksi riittää. Taas. Siinä se, ei leimaa tällä raja-asemalla. Omanin puolella oli vähän ihmisiä ja paljon vuohia. Ja mitä ilmeisimmin tämän hetken rutikuivuudesta huolimatta tulvia joinakin vuodenaikoina, sillä tienposkessa oli tasaisin väliajoin tolppia, jossa varoitettiin ajamasta, jos veden pinta nousee punaisen merkin yli.

Dibbassa oli lämmin. Ja kosteaa!! Ilman kosteusprosentti hipoi varmasti sataa, ja näin siellä tulee olemaan seuraavat 3-4 kuukautta.  Kuten kohta täällä Ruwaisissakin. Hotelli oli mukava Radisson Sas, vain kolmekerroksinen, mutta sitäkin pitkompi rakennus. Siten huoneemme löytyi suhteessa respaan aiva toisesta päästä. Pikkusammakkomme jaksoi vielä hymyillä pitkästä ajomatkasta huolimatta ja sai taas huomiota heti hotelliaulan ovesta päästyämme. Ovimies otti ja nappasi Linuksen golfkärrymäisen matkalaukkujen ja hotellivieraiden kuljetusvälineeseen ja ajoi huoneemme lähettyville ja me autolla perässä. Ja poju oli aivan haltioissaan :) Ja väsynyt. Kuten mekin. Lähdimme siis hetkeksi vilvoittelemaan poolille ja syömään, jonka jälkeen perhe Smurf oli tainnutettu yöpuulle.

PE 11.5. Neopreenintuoksuinen kissapukupäiväKävimme pikaisella aamiasella, sen verran kuin nyt synnytyksen jälkeen kaksi kertaa viime syksynä hiekkakuopassa sukeltamassa ollut mama pystyi syömään ennen aamun sukellusta. Ei jännittänyt juurikaan, ei oikeastaan yhtään, mutta miten ihmeessä ne pienet perhoset olivat pesiytyneet vatsaani herättyäni!?

Blub



Koska meillä on matkassa pikkumies, joudumme jakamaan sukellusvuoromme. Mamalla oli kunnia sukeltaa ensimmäisessä vuorossa ja isi ja poika jäivät rannalle leikkimään. Kunnon tekstiiliurheilijana minulla oli uutuuttaan hohtava "kissapuku" eli vaaleanpunamusta märkäpuku, uudet kirkkaankeltaiset räpylät ja uusi nostoliivi - taidoista viis, kunhan varusteet on fiinit.

Sukelluspariksi sain Dive Instructor Samerin, libanonilaisen vitsineikan. Kyllä siinä huumoria tarvittiinkin kun tätä sätkynukkea lähdettiin kuskaamaan pinnan alle. Ryhmässämme oli myös toinen libanonilainen kaveri, jonka parina  sekä nuoren intialaisen pojan, joka taisi olla fakiiri, kun ei sukelluksen aikana kuluttanut ilmaa ensinkään. Sukelluskohteemme oli Dibba Rock http://www.wannadive.net/spot/Middle_East/UAE/East_Coast/Dibba_Rock/jossa riitti nähtävää ja ihaltavaa. Ensimmäisellä sukelluksella näimme kaikkien muiden uperiden kalojen lisäksi kalmareita, papukaijakaloja, box fishejä, sarjakuvamaisia isosilmäisiä puffer fishejä, nudibrancheja ja loppua kohden myös kilpikonna vilahti näköpiirissämme. Kaiken kaikkiaan aivan mahtava sukellus, tuntui ettei sovittu 50 minuuttia sukellusaikaa riittänyt mihinkään! Siitäkin huolimatta, että tekstiilisukeltaja hermoili hienoissa varusteissaan.

Akvaariofiilis

Rannalla odotti Petri valmiina lähtemään seuraavalle sukelluskierrokselle ja Linus, jolle iski mammaikävä, kun näki minut. Buääää! Isin lähtiessä omalle akvaarioreissulle, kävimme Linuksen kanssa meressä ja rannalla syömässä hiekkaa (en minä) ja Samer taikoi Linukselle oman poolin isosta muuttolaatikosta. Siinä poika sitten istui ja lotrasi aurinkovarjon alla tyytyväisenä.

Seuraava sukellus oli yhtä upea. Tosin sukellus meni hyvin niin kauan kun en miettinyt sitä, mutta heti kun aloin miettimään tarkemmin, meneekö tämä nyt hyvin vaiko ei, alkoi kamala säätäminen ja säheltäminen. Oi siäsinen blondius, olisit pysynyt poissa edes tämän kerran... Voi sukelluspariraukkaani. Mutta tästä oli taas varaa parantaa. Mahtava meriakvaario oli taas kuvankaunista katseltavaa.

Takaisin rannalla minulle ilmoitettiin, että pääsemme yhdessä Petrin kanssa yösukellukselle (tarkoittaa käytännössä pimeässä sukeltamista), sillä sukelluskeskuksen omistaja Glenn oli lupautunut lapsenvahdiksi Linukselle. Niinpä lähdimme syömään pikaruuat, kävimme hetken huilaamassa hotellilla ja tulimme takaisin auringonlaskun aikaan kilpavarustamaan itsemme sukelluskuntoon. Ulos pimenevälle merelle, taas Dibba Rockile, mutta toiselle puolelle. Missä taika, alkoiko homma tuntua omalta taas, oliko kotoisan pimeät vedet "the thing" (koska arkisin Suomessa sukelletaan koko syksy pimeässä) vai oliko syynä se, että pääsin pinnan alle mieheni kanssa, mutta tämä sukellus meni täysin hötkyilemättä. Kalatkin olivat siirtyneet yöpuulle, esim papukaijakalat nukkuivat korallien ja kallioiden koloissa ja näyttivät enemmänt ai vähemmän elottomilta. En tiedä kalalajiketta, mutta yksi parvi oli parkkeerannut unille laakean kivan päälle, vieri vieressä, nenut ulospäin, että karkuun pääsisi nopeasti, jos sapelihammastiikeri sattuisi yllättämään takavasemmalta. Sukeltelimme hiljalleen sukelluslamppujen valossa n. puoli tuntia Petrin ottaessa kuvia niin kaloista kuin koralleista. Juuri ennen pintautumista valokeilamme osui muutaman metrin päässä uivaan virtaviivaiseen otukseen - hai! http://en.wikipedia.org/wiki/Blacktip_reef_shark Mieletöntä!! Se katosi nopeasti näkyvistämme, ja siihen olikin hyvä lopettaa sukellus.

Rannassa kaikki kehuivat kilpaa meidän ihanaa pientä poikaamme, hän oli höpötellyt ja leikkinyt ja ottanut Glennin "isoisäkseen". Ja aikansa touhuttuaan simahti rattaisiinsa. Me taas pääsimme sukellusvarusteet huollettuamme valmiiseen pöytään - grillissä valmistui pihvit, pöydässä salaattia, oliiveja, hedelmiä, juomia... Ei hassumpi tapa lopettaa upea päivä - BBQ-illallinen mahtavan mukavien ihmisten seurassa.

LA 12.5. Raja-tietouttaEdellisen päivän tehotouhuilun uuvuttamina tämän aamun teema oli SLOW. Kävimme aamiaisella, pakkasimme tavaramme ja menimme rannalle. Leikin hetken Linuksen kanssa toddler poolissa, jossa Linuksen mielestä hauskinta oli se, kun isommat lapset juoksi edestakaisin ja läskytti vettä ympäriinsä. Ja se, että tässä poolissa pystyi melkein konttaamaan. Mitä sitten, jos pää kävi välillä pinnan alla!? Itsesuojeluvaistoa lapsellamme ei ole vedessä juurikaan, isänsä poika...

Petri kävi sillä aikaa snorklaamassa kaloja vilisevän aallonmurtajan vieressä, kun me otimme rannalla torkut. Itse ehdin myös hetkeksi snorklailemaan, suoraan ulos kun ui, ei näkynyt oikeastaan kuin sinistä vettä silminkantamattomiin ja auringonvälkettä hiekkapohjassa - niin suunnattoman kaunista! Ja on ihanan terapeuttista sulkeutua täysin ulkomaailmasta ja vain kuunnella veden liplatusta. Jonkij ähdin takaisin kohti rantaa ja seurasin rantakivikon elämää, jota oli paljon. Kaikenvärisiä fisuja ja pienenpieniä rapuja ja kääntäessäni päätäni hetkeksi kohti suurta sinistä, SE osui silmiin! Hai. Taas! Vain n. 5 metriä rannasta se uiskenteli hitaasti tarkkaillen rannan pikkukaloja ja kaiketi minuakin. Lähdin hitaasti uimaan sen perään, jolloin hai risteili hetken edessäni ja kaikkosi sitten salamana syvyyteen. Oih...  Kyllä nyt Ahdin serkku Ahdid soi minulle silmäniloa kerrakseen yhden vuorokauden sisällä!

Näääääin iso hai!!!


Matkamme jatkui. Ajoimme etelään, Dadna, Sharm, Khor Fakkan, Fujairah, Kalba - ja The Raja-asema. Passien ulosleimaus meni jotakuinkin heittämällä, ts. niin nopeasti kuin nyt täällä asiat voi hyvässä tapauksessa toimia. Passien mukana saimme pienen valkoisen kuitin, jossa kaikki luonnollisestikin luki arabiaksi. Omanin passintarkastuksessa saimmekin viettää hetken kauemmin, ensin tivattiin pientä valkoista lappua, sitten tivattiiin auton vakuutustodistusta, joka tietenkin oli siellä monen sadan kilometrin päässä kotona Ruwaisissa - oli siirtynyt vahingossa autosta muiden papereiden kanssa kirjahyllyyn. Tämä johti siihen, että aiheesta piti vajaan tunnin neuvotella, sillä ilman vakuutuspaperia emme saisi ajaa Omanissa. Kun Petri lupasi vain tehdä U-käännöksen maassa, saimme leimamme ja kun vielä auton tavaratila oli "tarkastettu" (luukku auki, vilkaisu, luukkuu kiinni), voimme jatkaa. Matkaa. Omaniin. Kohti ensimmäistä liikenneympyrää ja siitä takaisin Arabiemiraatteihin. Takaisintulo oli yllättäen huomattavasti sutjakampaa. Täällä Oman oli aava ja litteä ja litteän vieressä oli suuria vuoria. Toivottavasti seuraava omanissa käynti on hieman pidempi ja antoisampi.

Kotiinpäin ajoimme uutuuttaan hohtavaa vuorten väliin runnottua asvalttihighwaytä huimien maisemien ja parin tunnelin läpi, autiomaan, kamelifarmien, heinäntuottajien ja autoromuttamoiden ohi - päätyäksemme vaihteeksi Sharjahin viikonlopun paluuruuhkaan. Nälkä rupesi jo haittaamaan kulkuneuvomme yleisilmapiiriä, ainoa ruoka- ja juomahuollettu kautta linjan oli Linus, joten ruuhkasta ja Dubaista selvittyämme pysähdyimme huoltamolle ja söimme kotoisat Subwayt Linuksen naurattaessa kanssaruokailijoita. Stand up -shownsa jälkeen herra nuorimies ostatti itselleen (eli kuolasi läpimäräksi) vielä ennen ulospääsyä käkättävän angrybirds-pehmon (josta olin vannonut, että tuollaista ei muuten meille tule ikinä!) ja sitä sitten hekotettiin automatkalla siihen asti, että unimasa yllätti.

Ruwaisiin saapui taas yömyöhään hyyyyyyvin väsynyt delegaatio. Mutta matka oli kaiken vaivan arvoinen. Eikä parempaa tapaa viettää ihkaensimmäsitä omaa äitienpäivää olisi voinut olla. Kiitos sponsorilleni, miehelleni ja lapseni isälle <3


(*Nippelitietoa: Täällä jo torstai on perjantai, ja Petrillä on joka toinen torstai vapaa, eli viikonloput kestävät kokonaiset 3 päivää. Pientä luksusta.)