Lento takaisin hiekkalaatikolle meni positiivisesti ajatellen varsin hyvin. HEL–BRU -kone oli täynnä yhtä istuinta lukuunottamatta ja se yksi sattui olemaan minun vieressä, siis minun, joka matkusti 11-kiloisen yliaktiivisen kesällä kävelemään oppineen pikku apinan kanssa, joten kiitoskiitoskiitos sille ihanalle ihmiselle, joka tämän tietoisesti tai tietämättään oli järjestänyt!
Brysselin päässä ihanat laukkuhuolintasedät olivat huomanneet ruumassa, että rattaissamme oli jatkolentotägi Abu Dhabiin, joten olivat silkkaa IHANUUTTAAN poimineet rattaat ruumasta ja tuoneet ne koneen ovelle. Tuoreessa muistissa vielä Geneven elämäänsä kyllästyneet nuivat ranskaa murtavat setämiehet ja sota rattaiden saamiseksi välilaskun ajaksi koneesta teki mieli halata näitä kavereita! Miten kultaisia tyyppejä!
Siellä me sitten dallailtiin (ts. Linus matkusti) tyytyväisinä suoraan Dinersin loungeen odottamaan seuraavaa taistoa, runsaat 6 tuntia viimeistä paikkaa myöden täydessä Etihadin yölentoa. "Tai hei, hetki, ehkä yksi on tyhjä, jätän sen teidän viereen" gaten virkailija heitti toiveikkaana. Vaan niin onnekkaita emme ollet tällä kertaa. Tosin niin onnekkaita kyllä, että lapsen kanssa matkustavat pääsivät taas ensimmäisinä koneseen. Mutta Emergency Exit -riviin, jossa lentomukavuus on aika zero. Ja tosiaan, se viereinen paikka täyttyi viime hetkellä – paikalle pölähti nuori kaveri, joka valitetavasti a) haisi hielle b) haisi halvalle partavedelle c) haisi suustaan d) yski ja röki koko matkan. Lieventävänä asianhaarana oli se, että meillä oli käytäväpaikka ja nuori mies osoittautui oikein mukavaksi. Ja 6 tunnin aikana kaikkeen tottuu, hajuihinkin... Helpommalla minä kuitenkin pääsin kuin käytävän toisella puolella istunut puolalainen kahden lapsen äiti, jonka 3-vuotias tyttö päätti kiljuen kieltäytyä istumasta turvavöissä. Mielessä - sekä hänellä että minulla - siinsi se amerikkalainen perhe, joka uhmisikäisen lapsen takia poistettiin koneesta kapteenin päätöksestä. Onneksi tässä tarinassa oli onnellinen loppu ja pääsivät määränpäähänsä, vaikka laskunkin kohdalla kävivät saman huuto-rimpuilu-uhkaus-kiristys-lahjontakeskustelun. Oma rakas pieni ihminen ei nyt ihan loistanut hänkään. Enkä voi häntä siitä kyllä moittia. Hereilläolon ajan lennolla oli yksinkertaisesti aivan liian tylsää pienihmiselle, joka on juuri havainnut, miten hauskaa on liikkua ja tutkia ja keksiä ja löytää. Onneksi suurin osa matkaa oli yöunten aikaa, mutta olin melko epävarma siitä, kykenenkö enää nousemaan istuimeltani, kun tämä oli nukkunut lötkönä pötkönä sylissäni n. 5 tuntia. Herättyään hän koki taas itsensä mielestä suurta vääryyttä, kun piti vain mölliä paikallaan, mutta onneksi hurmaavalla herra purserilla oli pelisilmää. Hän nappasi Linuksen mukaansa ja he menivät yhdessä tutkimaan koneita. Kahvinketinkoneita! Joiden erivärisiä nappeja sai painella! Huiman jännää. Koin taas Vuoden äiti -fiiliksiä, kun purseri joutui työnsä takia palauttamaan poikani minulle ja lapsi rupesi ulvomaan kuin hyeena, kun joutui takaisin äidilleen :/ mutta herra henkilökunta yllätti meidät kyllä vielä iloisesti tuomalla minulle passintarkastusta varten Fast track -kupongin, joka lienee vain Business- ja Diamond-luokan matkustajille tarkoitettu luxury.
Ja niin olimme takaisin Abu Dhabissa. Vastassa rakas ihana mies! Hänellä oli pääkaupungissa töihin liittyviä testejä 2 viikkoa, joten saimme heti paluumme alkuun nauttia viikon hotellielämästä. Tai niin luulimme.
aloft on trendikäs ja tyylikäs hotelli, suositteluni! Ei ehkä lapsiperheelle se ykkösratkaisu, eikä sellaiselle, joka haluaa olla aivan Abu Dhabin ytimessä, mutta esim. poolalue on tosi cool alue. Vieressä sijaitsee ADNEC, messukeskus, jossa on valtavasti tapahtumia. Myös Abu Dhabin hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluva Sheik Zayed Grand Mosque sijaitsee pienen matkan päässä. Shoppailunhimoinenkaan ei jää nuolemaan näppejään, jos ei kiinnosta lähteä aivan ytimeen, sillä Abu Dhabin uusin ja melko hulppea Mushrif Mall on viihtyisä pikku taksipyrähdyksen päässä aloftista. Ja ei, en saa aloftilta provikkaa tästä mainospuheesta. Pitäisköhän kysyä...?
Noniin. Paluusunnuntai menikin huilatessa isin ahertaessa Mussafahissa testiensä kimpussa. Seuraavana päivänä poikettiin päivällä poolilla pikkuihmisen kanssa ja sitä seuraavana lähdettiin Mushrif Mallin kauppoihin samoilemaan ja sovittiin miehen kanssa, että syötäisiin illallinen siellä hänen päästyään töistä.
Mushrif Mallissa mama keksi hetken mielijohteesta päästää pedon irti rattaista eräässä vaateliikkeessä. Fail. Linus lähti kuin ammuttu tutkimaan vaaterekkejä, hyllyjä, koruja, paitoja, värejä, paljetteja, pitsejä, huiveja, lomapkoita, laukkuja, you name it! Tajusin kyllä virheeni nanosekunnissa, sillä tästä ei ollut enää paluuta rattaiden valjaisiin. Mutta toisaalta oli myös aivan lumoavaa katsoa pienihmisen tutkimusretkeä – kaikki oli uutta ja ihmeellistä, oli tilaa juosta ja tavaroita tutkittavana! Kuin karkkikauppa (SE on luojan lykky vielä kokematta...)!
Jatkoimme toiseen kauppaan hienoisen protesti-itkun saattelemana, löytyi outlet. Mama siellä ihastelemaan Kenzon mekkoa ja pohtimaan, mitäköhän sellainen voisi outletissa maksaa. Mama löysi suuntaa-antavan hinta-arvion samanmerkkisestä neuletakista (1400 AED = n. 280 €) samalla kuin peto tutki (= poimi lattialle, kiikutti kainalossaan jne. epäsopivaa) nahkavöitä ja kenkiä ja mitä kaikkea, joka oli hänen korkeudellaan esillä. Mama päätti juuri silloin, että poistuisimme outletista. Taas huudon saattelemana.
Mennäksemme maman hintaiseen Promodiin, josta voi tehdä kivoja löytöjä. Niin nytkin. Mama halusi kokeilla mekkoa. Peto protestoi. Peto protestoi äänekkäästi. Mama viestitti miehelleen: "tuu jo pelastamaan!". Mies tuli, fiksu mies. Mama osti mekon. Mies osti. Sponsorin ominaisuudessa. Mama kiitti. Ihquu. Mutta peto protestoi edelleen. Nälkähän sillä... Näin luulimme.
Mentiin syömään. Linuksen itku vain yltyi. Saimme tilauksen tehtyä ja tarjoilija toi pyynnöstämme pienihmiselle lohkoperunoita. Eivät kelvanneet. Itku muuttui kirkumiseksi – ja kirkuminen muuttui vatsataudiksi. Juuri siinä. Ravintolan loossissa. Säästän lukijat yksityiskohdilta. Sillä aikaa, kun minä juoksin lähimpään lastenvaatekauppaan ostamaan pienihmiselle puhdasta ja kuivaa T-paitaa, mies siivosi lapsen, itsensä ja ympäristön tarjoilijoiden avustuksella ja pyysi ruuat take awayna. Ja poistuimme ei edes niin vähin äänin takavasemmalla palaamatta tuohon ravintolaan enää koskaan. Hotelliin selvittyämme vatastauti jatkui. Kutakuinkin puoleen yöhön asti vaihdoimme vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita ja kiikutimme pienihmisen oksentamaan pikavauhtia kylpyhuoneen puolelle x kertaa kunnes hän vihdoin viimein nukahti.
Aamulla luulimme taudin olevan jo voiton puolella, vaan eipä ollutkaan. Sama rumba jatkui päivän mittaan ja rauhoittui vasta iltaa myöden. Mutta sitten olikin vatsatuati onnellisesti ohi. Linuksen osalta.
Seuraavana iltana, keskiviikkona, jatkoimme iloksemme miehen kanssa siitä, mihin poika oli edellisenä päivänä lopettanut. Vuoronperään halailimme pönttöä läpi yön, ihanan romanttista! Vatsataudissa on sellainen hyvä puoli, että se on aivan ilmainen ja helpohko superdieetti. Ei tarvita ylimääräistä liikuntaa (jos ei lasketa maailmanennätysvauhdissa siirtymistä huoneen saniteetiosastolle), ei ruokavalion muutoksia (tyhjennystä kylläkin), ei kuntosaleja, ei aerobiccia... Ja paino tippuu hetkessä. Kuten yleiskuntokin. Torstaina, heti aamusta, ennen kotiinlähtöä oli tarkoitus hoitaa minulle Abu Dhabissa paikallinen ajokortti, sillä nyt Residence Visan saatuani en enää saanut edes kansainvälisen ajokortin kanssa ajaa autoa U.A.E:ssa. Emme hoitaneet. Minä nimittäin pakkasin kädet täristen tavaramme, mies makasi kuumeisena peiton alla ja Linus auttoi siinä ohessa purkamalla pakkaamani. Heikkoina ja heiveröisinä vaapuimme autollemme ja ajoimme Panadolien voimalla kotiin Ruwaisiin, ajokortista viis! Linus ja minä saimme nukkua koko matkan, mutta puolenvälin krouvissa mies pysäköi, jätti auton käyntiin, lukitsi ovet ja otti puolen meidän kanssa tunnin tirsat ennen loppumatkaa, että ylipäätään jaksaisi ajaa. Siinä oli kuulemma käynyt niin poliisit kuin joku sivullinen herrasmies ihmettelemässä ikkunassa, olemmeko hengissä... Juu, kyllä, nipinnapin.
Tästä pikku superdieetistä toipuminen kesti yli viikon. En siis suosittele kenelläkään. Ei ollut kivaa. Vaikka 3,5 kg lähtikin noin hups vaan! Pöpön alkuperä jäänee hämärän peittoon. Korostettakoon, että mainospuheeseeni liittyen epäilyt eivät kohdistu aloftiin.
Toim. huom: Ajokortin haimme viikon päästä tästä. Se olkoon toinen tarina.
Brysselin päässä ihanat laukkuhuolintasedät olivat huomanneet ruumassa, että rattaissamme oli jatkolentotägi Abu Dhabiin, joten olivat silkkaa IHANUUTTAAN poimineet rattaat ruumasta ja tuoneet ne koneen ovelle. Tuoreessa muistissa vielä Geneven elämäänsä kyllästyneet nuivat ranskaa murtavat setämiehet ja sota rattaiden saamiseksi välilaskun ajaksi koneesta teki mieli halata näitä kavereita! Miten kultaisia tyyppejä!
Siellä me sitten dallailtiin (ts. Linus matkusti) tyytyväisinä suoraan Dinersin loungeen odottamaan seuraavaa taistoa, runsaat 6 tuntia viimeistä paikkaa myöden täydessä Etihadin yölentoa. "Tai hei, hetki, ehkä yksi on tyhjä, jätän sen teidän viereen" gaten virkailija heitti toiveikkaana. Vaan niin onnekkaita emme ollet tällä kertaa. Tosin niin onnekkaita kyllä, että lapsen kanssa matkustavat pääsivät taas ensimmäisinä koneseen. Mutta Emergency Exit -riviin, jossa lentomukavuus on aika zero. Ja tosiaan, se viereinen paikka täyttyi viime hetkellä – paikalle pölähti nuori kaveri, joka valitetavasti a) haisi hielle b) haisi halvalle partavedelle c) haisi suustaan d) yski ja röki koko matkan. Lieventävänä asianhaarana oli se, että meillä oli käytäväpaikka ja nuori mies osoittautui oikein mukavaksi. Ja 6 tunnin aikana kaikkeen tottuu, hajuihinkin... Helpommalla minä kuitenkin pääsin kuin käytävän toisella puolella istunut puolalainen kahden lapsen äiti, jonka 3-vuotias tyttö päätti kiljuen kieltäytyä istumasta turvavöissä. Mielessä - sekä hänellä että minulla - siinsi se amerikkalainen perhe, joka uhmisikäisen lapsen takia poistettiin koneesta kapteenin päätöksestä. Onneksi tässä tarinassa oli onnellinen loppu ja pääsivät määränpäähänsä, vaikka laskunkin kohdalla kävivät saman huuto-rimpuilu-uhkaus-kiristys-lahjontakeskustelun. Oma rakas pieni ihminen ei nyt ihan loistanut hänkään. Enkä voi häntä siitä kyllä moittia. Hereilläolon ajan lennolla oli yksinkertaisesti aivan liian tylsää pienihmiselle, joka on juuri havainnut, miten hauskaa on liikkua ja tutkia ja keksiä ja löytää. Onneksi suurin osa matkaa oli yöunten aikaa, mutta olin melko epävarma siitä, kykenenkö enää nousemaan istuimeltani, kun tämä oli nukkunut lötkönä pötkönä sylissäni n. 5 tuntia. Herättyään hän koki taas itsensä mielestä suurta vääryyttä, kun piti vain mölliä paikallaan, mutta onneksi hurmaavalla herra purserilla oli pelisilmää. Hän nappasi Linuksen mukaansa ja he menivät yhdessä tutkimaan koneita. Kahvinketinkoneita! Joiden erivärisiä nappeja sai painella! Huiman jännää. Koin taas Vuoden äiti -fiiliksiä, kun purseri joutui työnsä takia palauttamaan poikani minulle ja lapsi rupesi ulvomaan kuin hyeena, kun joutui takaisin äidilleen :/ mutta herra henkilökunta yllätti meidät kyllä vielä iloisesti tuomalla minulle passintarkastusta varten Fast track -kupongin, joka lienee vain Business- ja Diamond-luokan matkustajille tarkoitettu luxury.
Ja niin olimme takaisin Abu Dhabissa. Vastassa rakas ihana mies! Hänellä oli pääkaupungissa töihin liittyviä testejä 2 viikkoa, joten saimme heti paluumme alkuun nauttia viikon hotellielämästä. Tai niin luulimme.
aloft on trendikäs ja tyylikäs hotelli, suositteluni! Ei ehkä lapsiperheelle se ykkösratkaisu, eikä sellaiselle, joka haluaa olla aivan Abu Dhabin ytimessä, mutta esim. poolalue on tosi cool alue. Vieressä sijaitsee ADNEC, messukeskus, jossa on valtavasti tapahtumia. Myös Abu Dhabin hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluva Sheik Zayed Grand Mosque sijaitsee pienen matkan päässä. Shoppailunhimoinenkaan ei jää nuolemaan näppejään, jos ei kiinnosta lähteä aivan ytimeen, sillä Abu Dhabin uusin ja melko hulppea Mushrif Mall on viihtyisä pikku taksipyrähdyksen päässä aloftista. Ja ei, en saa aloftilta provikkaa tästä mainospuheesta. Pitäisköhän kysyä...?
Noniin. Paluusunnuntai menikin huilatessa isin ahertaessa Mussafahissa testiensä kimpussa. Seuraavana päivänä poikettiin päivällä poolilla pikkuihmisen kanssa ja sitä seuraavana lähdettiin Mushrif Mallin kauppoihin samoilemaan ja sovittiin miehen kanssa, että syötäisiin illallinen siellä hänen päästyään töistä.
Mushrif Mallissa mama keksi hetken mielijohteesta päästää pedon irti rattaista eräässä vaateliikkeessä. Fail. Linus lähti kuin ammuttu tutkimaan vaaterekkejä, hyllyjä, koruja, paitoja, värejä, paljetteja, pitsejä, huiveja, lomapkoita, laukkuja, you name it! Tajusin kyllä virheeni nanosekunnissa, sillä tästä ei ollut enää paluuta rattaiden valjaisiin. Mutta toisaalta oli myös aivan lumoavaa katsoa pienihmisen tutkimusretkeä – kaikki oli uutta ja ihmeellistä, oli tilaa juosta ja tavaroita tutkittavana! Kuin karkkikauppa (SE on luojan lykky vielä kokematta...)!
Jatkoimme toiseen kauppaan hienoisen protesti-itkun saattelemana, löytyi outlet. Mama siellä ihastelemaan Kenzon mekkoa ja pohtimaan, mitäköhän sellainen voisi outletissa maksaa. Mama löysi suuntaa-antavan hinta-arvion samanmerkkisestä neuletakista (1400 AED = n. 280 €) samalla kuin peto tutki (= poimi lattialle, kiikutti kainalossaan jne. epäsopivaa) nahkavöitä ja kenkiä ja mitä kaikkea, joka oli hänen korkeudellaan esillä. Mama päätti juuri silloin, että poistuisimme outletista. Taas huudon saattelemana.
Mennäksemme maman hintaiseen Promodiin, josta voi tehdä kivoja löytöjä. Niin nytkin. Mama halusi kokeilla mekkoa. Peto protestoi. Peto protestoi äänekkäästi. Mama viestitti miehelleen: "tuu jo pelastamaan!". Mies tuli, fiksu mies. Mama osti mekon. Mies osti. Sponsorin ominaisuudessa. Mama kiitti. Ihquu. Mutta peto protestoi edelleen. Nälkähän sillä... Näin luulimme.
Mentiin syömään. Linuksen itku vain yltyi. Saimme tilauksen tehtyä ja tarjoilija toi pyynnöstämme pienihmiselle lohkoperunoita. Eivät kelvanneet. Itku muuttui kirkumiseksi – ja kirkuminen muuttui vatsataudiksi. Juuri siinä. Ravintolan loossissa. Säästän lukijat yksityiskohdilta. Sillä aikaa, kun minä juoksin lähimpään lastenvaatekauppaan ostamaan pienihmiselle puhdasta ja kuivaa T-paitaa, mies siivosi lapsen, itsensä ja ympäristön tarjoilijoiden avustuksella ja pyysi ruuat take awayna. Ja poistuimme ei edes niin vähin äänin takavasemmalla palaamatta tuohon ravintolaan enää koskaan. Hotelliin selvittyämme vatastauti jatkui. Kutakuinkin puoleen yöhön asti vaihdoimme vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita ja kiikutimme pienihmisen oksentamaan pikavauhtia kylpyhuoneen puolelle x kertaa kunnes hän vihdoin viimein nukahti.
Aamulla luulimme taudin olevan jo voiton puolella, vaan eipä ollutkaan. Sama rumba jatkui päivän mittaan ja rauhoittui vasta iltaa myöden. Mutta sitten olikin vatsatuati onnellisesti ohi. Linuksen osalta.
Seuraavana iltana, keskiviikkona, jatkoimme iloksemme miehen kanssa siitä, mihin poika oli edellisenä päivänä lopettanut. Vuoronperään halailimme pönttöä läpi yön, ihanan romanttista! Vatsataudissa on sellainen hyvä puoli, että se on aivan ilmainen ja helpohko superdieetti. Ei tarvita ylimääräistä liikuntaa (jos ei lasketa maailmanennätysvauhdissa siirtymistä huoneen saniteetiosastolle), ei ruokavalion muutoksia (tyhjennystä kylläkin), ei kuntosaleja, ei aerobiccia... Ja paino tippuu hetkessä. Kuten yleiskuntokin. Torstaina, heti aamusta, ennen kotiinlähtöä oli tarkoitus hoitaa minulle Abu Dhabissa paikallinen ajokortti, sillä nyt Residence Visan saatuani en enää saanut edes kansainvälisen ajokortin kanssa ajaa autoa U.A.E:ssa. Emme hoitaneet. Minä nimittäin pakkasin kädet täristen tavaramme, mies makasi kuumeisena peiton alla ja Linus auttoi siinä ohessa purkamalla pakkaamani. Heikkoina ja heiveröisinä vaapuimme autollemme ja ajoimme Panadolien voimalla kotiin Ruwaisiin, ajokortista viis! Linus ja minä saimme nukkua koko matkan, mutta puolenvälin krouvissa mies pysäköi, jätti auton käyntiin, lukitsi ovet ja otti puolen meidän kanssa tunnin tirsat ennen loppumatkaa, että ylipäätään jaksaisi ajaa. Siinä oli kuulemma käynyt niin poliisit kuin joku sivullinen herrasmies ihmettelemässä ikkunassa, olemmeko hengissä... Juu, kyllä, nipinnapin.
Tästä pikku superdieetistä toipuminen kesti yli viikon. En siis suosittele kenelläkään. Ei ollut kivaa. Vaikka 3,5 kg lähtikin noin hups vaan! Pöpön alkuperä jäänee hämärän peittoon. Korostettakoon, että mainospuheeseeni liittyen epäilyt eivät kohdistu aloftiin.
Toim. huom: Ajokortin haimme viikon päästä tästä. Se olkoon toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti