Kesä

Sinne se taas meni. Noin vaan! Kesä.

Ensin sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja sitten se olikin jo ohi. Täällä hiekkiksellä alettiin odottaa Suomen kesää jo toukokuun lopulla, sillä täällä kesää ei odoteta, täällä odotetaan sen loppumista. Jo kesäkuun alkumetreillä päivän keskilämpötila oli +45 astetta, ilman kosteusprosentti senkun nousi nousemistaan ja ihan vain talon ulko-ovelta autoon siirtyminen hikoilutti, se viitisen metriä. Kuumuus senkun yltyi heinäkuuta kohti ja on vasta nyt, syyskuussa, hiipumassa normaaliin. Tänäänkin, 27.9. näkyy ulkona olevan vain +34 C

Täällä vietettiin kesällä myös Ramadania, muslimien paastokuukautta. Se alkoi 20. heinäkuuta ja kesti kuukauden. Ramadan mutkistaa meidän länsimaalaistenkin elämää hitusen, julkisesti ei ennen auringonlaskua saa juoda, ei syödä, ei pureskella purkkaa eikä polttaa tupakkaa. Kotona, neljän seinän sisällä saa sitten toki elää kuten ennenkin. Meidän elämää se ei tällä kertaa mutkistanut, olimme Suomessa koko sen ajan. Toisaalta harmi, toisaalta taas vasta maahan tultuamme emme ehkä olisi saaneet niinkään iloa irti yöllisistä juhlaruokailuista, kun emme ainakaan toistaiseksi tunne ketään paikallista. 

Suomalaisten expattien keskuuteen täällä ilmestyi sinä aikana myös kaksi aivan uutta jäsentä, pienenpieni tyttö ja hirmusti pienempi poika - kävivät syntymässä Abu Dhabissa muuttaakseen sitten tänne Ruwaisin rauhaan kasvamaan. Pieni poikavauvanen ei tiennytkään, millaisia mutkia hän aiheuttaisi syntymällä 2 viikkoa etuajassa. Selvisi tämän kahden viikon takia, että maan lain mukaan vanhemmat olivat olleet liian vähän aikaa naimisissa, eli alle 7 kuukautta ja asiaa pitikin sitten selvittää oikeudessa asti, että pikkuherra ylipäätään saisi syntymätodistuksen, sillä ilman sitä hän ei saisi passiakaan. Länsimaiseen oikeustajuun ei oikein mahtunut tuo... Olisiko esim. dna-testi mitään selvittämään, onko isä oikeasti lapsen isä vaiko ei? Entä olihan lapsella laskettu aika, eikö se merkitse mitään? Ei, SE ei ole tärkeää, vaan se, että lasta näillä laskukaavoilla ei ole voitu tehdä pyhässä avioliitossa. Piste. Loppu. Sanomattakin selvää, että tässä asiassa ei kuultu lapsen äitiä ollenkaan, mutta isällä piti olla pari (mies)todistajaa kertomassa asian oikean laidan. Miehelläni oli suuri kunnia olla yksi näistä, joka arabiaa puhuvalle tuomarille vakuutti – kääntäjän avustuksella – että kyllä kyseinen pariskunta ihan oikeasti oli päättänyt mennä naimisiin jo viime syksynä, pitkästi ennen varsinaisia häitä, joten isällä oli ihan varmasti kunnialliset aikeet... Tuomio oli onneksi monessa mielessä vapauttava ja pikkuihminen sai syntymätodistuksensa.

Mutta hiekkistapahtuma-aasinsiltojen kautta takaisin siihen odotettuun kesään. Kesään kotona Suomessa. Vaikka olikin kylmä kesä. Sateinen kesä. Pilvinen kesä. Huono kesä. Surkea kesä. Sillä jos totta puhutaan, tämä mennyt kesä oli muutamasta aikaisemmasta trooppisen lämpimästä kesästä poiketen normaali Suomen kesä. Vihreä, vehreä ja kaunis. Säästä huolimatta. 

Kotimatka. En enää valitse päivälentoa Geneven kautta 3 lapsen kanssa (miehen kaksi + meidän yhteinen). Viiden tunnin odotus, josta kolme Schengen-alueen virikkeettömällä väärällä puolella väsyneen ja ylikierroksilla käyvän lapsilauman kanssa sekä Geneven kentän "avulias asiakaspalvelu" sveitsiläiseen tyyliin teki tehtävänsä. Mutta selvisimme kuin selvisimmekin perille myöhään yöllä, vuorokauden vaihduttua jo 5. heinäkuuhun.Vastassa oli miehen lasten äiti sekä veljeni, jonka luokse Linus ja minä menimme yökylään. 

Seuraavana päivänä paistoi aurinko, kun kotiuduimme Porvooseen. Äitini oli viidakkomaisen villiintyneessä kauniissa kotipihassa vastassa. Olipa pihamme kaunis, ihanampi kuin muistin. Avasin kotioven. Tällaistako täällä olikin!? Kodikasta ja omannäköistä, vaikka muuttomme jäljiltä edelleen aikamoisessa sekasorrossa. Mutta tutut tavarat tutuissa paikoissa, keittiössä kippoja, kuppeja ja välineitä ilman että jokaisen kokkailun tai leivonnan yhteydessä piti miettiä, onko minulla nyt varmasti kaikkea. Pieniä juttuja, joita oppii arvostamaan hyvin suurina, kun toisessa kodissa kaikki puuttuu. Ja sauna. Se lämmitetiin heti ensimmäisenä iltana. Kuinka valtavan mahtavan ihana koti meillä tosiaan onkaa!

Saatoin jo antaa ymmärtää, mutta korostettakoon nyt vielä, että parasta kotona oli puutarhamme. Tajusin sen vielä konkreettisemmin nyt kuin keväällä ennen luonnon puhkeamista kukkaan, kuinka paljon sitä kaipasinkaan! Ulos karkasin joka päivä koko kahden kuukauden ajan aina, kun siihen vain oli mahdollisuus. Niin teki myös herra vaahtosammutin - kaivelemaan hiekkalaatikkoa, syömään naapurimummon vadelmia, maistelemaan punaherukoita pensaasta, keinumaan sydämensä kyllyydestä, löhöilemään nurmikolle ja harjoittelemaan omatoimista liikkumista kävelykärryillään. Minä taas syvennyin siirtämään, istuttamaan ja uusimaan kukkapenkkien perennoja. Tänä kesänä kukkapenkit näyttivät melko surkuhupaisilta, mutta odotukset ovat korkealla ensi kesänä. Ja keväällä – tulipa sitten vielä lisättyä hiukan tulppaanisipuleita. Ihan vähän vain...

Myös mies tuli kuumuutta pakoon ja siitä käynnistyikin kesäohjelmamme todenteolla. Hänen lähtöpäivänään, 19. heinäkuuta Abu Dhabissa oli +52,5 C varjossa. Kuulemma tarkeni.

21.7. pukeuduimme hipeiksi siskon mahtaviin 50-vuotisjuhliin – huolestuttavaa on, että kaikki flowerpower-rekvisiitta löytyi ihan omasta vaatekaapista. Ja että miehen kaikki vaatteet olivat minun vaatekaapista... Mm. entiseltä naapuriltani Kaisalta ostettu feikkikelsiturkki saksittiin liiviksi ja säärystimiksi ja edellisen kerran siskon miehen heavyviiskymppisissä käytössä ollut pitkätukkaperuukki pääsi taas tuulettumaan.

Juhlista selittyämme alkoi viikon siivous-, remontti-, puutarhakatostenpystytys-, kokkailu- ja leivontasulkeiset, sillä 29.7., menneen kesän ainoana varsinaisena hellepäivänä vietimme Linuksen 1-vuotissynttäreitä. Edeltävänä yönä ukkosti ja satoi kuin saavista kaataen, mutta synttärisunnuntai valkeni aurinkoisena ja "trooppisen ja tukahduttavan kuumana", kuten ystävämme iltalehdet toitottivat kilpaa. Juhliin olimme kutsuneet "kaikki", sillä näin näkisimme sukulaisemme ja ystävämme kerralla, kun rajallisen ajan olimme kotona. Olin vain unohtanut sanoa, että vaikka 1-vuotisjuhlia vietettiinkin, lahjaa ei olisi tarvinnut tuoda. Siispä Linuksen lahjapöytä täyttyi täyttymistään, ja meno oli kuin suuren luokan merkkipäivillä. Ja ihania sukulaisia ja ystäviä meillä oli paljon, en edes tiedä, kuinka monta vierasta meillä päivän mittaan kävi. Ainoa itselläni hampaankoloon jäänyt asia juhlista oli se, että vaikka olin leponut valtavan Britakakun, ja se oli vuorattu valtavalla määrällä mansikoita, se ryökäle meni ja loppui kesken. Kaikenkaikkiaan, Linus tuskin muistaa ensimmäistä synttärijuhlaansa, mutta meille se on ikimuistoinen päivä, en voi kyllin kiittää kaikkia rakkaita ihmisiä jotka meidän kanssamme juhli.

Synttärilahjapallomeri

Synttäripäivän iltana lähdimme vielä uimaan kesämökille. Voisi kuvitella, että jos vanhemmat olivat aika loppuslut, niin ainakin 1-vuotias ihmistaimi on melko väsynyt tapahtumarikkaan päivän jälkeen, vaan vielä mitä!? Laiturilta piti hypätä isin syliin vilvoittavaan järveen noin 25 kertaa ja rantavedessä piti heitellä kiviä ja hiekkaa veteen ja huutaa perään isoon äääneen UUUIIIII!!  

Kotikesän aikana kävimme myös vauvaperheystäviemme Hertan, Onnin ja Veikon kanssa pariin otteeseen uimarannalla. Polttamassa nahkamme, pilvipoutaisena tuulisena päivänä. Tässä emme olleet onnistuneet kertaakaan Arabiemiraateissa, paahtavan auringon alla... 

Kesään mahtui myös mummoloita, mökkeilyä, kummitytön rippijuhlintaa, suunnistusta äitihahmojen kanssa, monen pikkuihmisen synttäreitä, hieman hevosteluakin ja Linuksen iloksi hän pääsi istumaan ihkaoikeaan traktoriinkin.

Massikan kyydissä

Jälleennäkemisen iloa, pienten ihmisten kehityksen seuraamisen iloa, kotona olon iloa. Surua mm. isäni typerän Alzheimerin etenemisestä ja rakkaan, koirataivaaseen siirtyneen Olgakoiran tuhkarasian haun muodossa, mutta sen suhteen hieman komiikkaakin – rasia odottaa edelleen verannalla hautaamista, ja yllätin Linuksen eräänä päivänä järsimästä sitä. Onneksi ei ollut saanut pahvia rikki, mutta sieluni silmin näin tilanteen, jossa pikkumies istuu suupielet mustana tuhkakasan keskellä: "Mamma katso, täällä on tällaista mustaa jauhoa..."

Istutushommia

Loppukesästä pihallamme oli, kuten varmaan monella muullakin, ns. omenatulva. Suurensuuri kaunis kiipeilypuumme teki hedelmiä yli äyräiden, samoin ne, joiden pääasiallinen tarkoitus oli olla riippumattopuina. Alkoi jo iskeä paniikki, keräsin portinpieleen pussitolkulla ohikulkijoille mukaan noukttavaksi, syötiin, keitettiin hilloa, jne jne. Mutta omppuja oli silti joka paikassa. Onneksi facebookin omenapörssiryhmä pelasti. Erään ryhmäläisen isä tupsahti eräänä iltana pihaan omenanhakuun ja sainkin sitten 2 tunnin puutarhanhoitoluennon, ihan ilmaiseksi. Omenapuidemme lajikkeetikin saivat nimet. Antonovka pihan perällä, vieressä valkeakuulas. Mutta Valkeakuulaan viereinen jäi epäselväksi,  enkä ihmettele, epäselviä ovat sen omenatkin... Suurensuuren kiipeilypuun omenat tämä hurmaava asiantuntijaherrasmies arvioi vanhaksi venäläiseksi lajikkeeksi. Oli miten oli, sen puun omenat ovat todella herkullisia. Ja herrasmies lupasi poimia loputkin omenat. Sain juuri viestin häneltä, että ovat menossa nyt tulevana viikonloppuna poimimaan arvokkaat Antonovkatkin talteen.

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kesäkin. Me pakkasimme taas laukkumme TÄYTEEN tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita – mm. vaniljasokeria ja pullakardemummaa – ja lensimme hiukan haikein mutta toisaalta odottavinkin mielin takaisin lämpöön. Brysselin kautta.