Pooloa auringossa ja sokkonavigointia Galaxylla

Joulukuun 1. päivä pakkasimme tavaramme ja menimme aamiaiselle, jossa taas saimme kokea erän "hitaasti hyvää tulee" -mentaliteettia – puolityhjässä kymmenen pöydän aamiaistilassa onkin melko haasteellista saada keittiön puolella aikaiseksi yksi munakas alle puolessa tunnissa, senhän tiedämme kaikki... Näistä sarkastissävyisistä pikku parjaamisista huolimatta pitää todeta, että huoneistohotelli Coral Boutique Hotel Apartments on oikein varteenotettava vaihtoehto. Sijainti hyvä, huoneisto on tilava ja siisti, isossa keittiössä on kaikki tarvittava (aamiaisen olisi voinut hyvin tehdä ja syödä siellä)  ja henkilökunta erittäin ystävällinen, joten suositteluni. Etenkin perheellisille.

Oli meillä hauskanpidon lisäksi asiaakin Dubaissa. Volvon valot oli Abu Dhabissa edellisessä huollossa säädetty kummallisen alas, näyttivät vajaan 25 metrin päähän niin, että valokeila "katkesi" asvalttiin. Abu Dhabin huollossa tosin väittivät kivenkovaa, ettei valoille oltu tehty mitään – sinänsä hauska väite, sillä huoltopaperissa oli rastitettu kohta "Ajovalojen tarkastus ja säätö". Joskus pääsee helpommalla hoitamalla tämantyyilinen asia toisaalla, joten ajoimme Dubain Volvohuoltoon, jossa säätö sujui muutamassa minuutissa ja huoltomies vielä näytti kaupan päälle, miten sen voi tehdä itse. Eikä maksanut mitään. Muuta kuin sen, että niissä muutamassa minuutissa Madam Hiekkismama ehti katsoa suurempia ja tilavampia autoja XC60 tilalle... Ja kalliimpia. Herra Hiekkismaman sponsori ei näistä shoppailuajatuksista lämmennyt, vaan talutti lempeästi suurudenhullun sponsoroitavansa takaisin oman ruskean maantiekiitäjämme pelkääjän paikalle.

Next stop oli liike nimeltä Matalan. Lähin sellainen löytyi hauskasta kaupunginosasta Lamcy Plaza -nimisestä intialaisomisteisesta pikkumallista, joka Dubain mittakaavassa näytti varsin kodikkaalta, matalan profiilinsa ansiosta. Ei siis yhtään pilvenpiirtäjää tai edes 4-kerroksista korkeampaa rakennusta kauppakeskuksen ympäristössä. Matalan-liike matalassa kaupunginosassa (heh heh, olenpa hauska) myy kaikenlaista vaatteista sisustusjuttuihin, ja nyt metsästimme kyseisen ketjun toisessa kaupassa näkemiäni hauskoja keksipurkkeja. Tällaisia:

Lisää purkkeja kotiin

Purkit löytyi, samoin valokuvakehys, kiva sisustuskyltti, pari kakkuvatia, piknik-viltti, vessanmatto, tiskiharja (ns. länsimaalainen malliltaan) ja kassan vierestä vielä hauska hiuspanta sekä maman muistin pätkiessä tarpeeton heräteostos, söpö oranssinsävyinen iltalaukku, täydellinen sille Hietsun torikirppikseltä ostetulle ihanalle mekolle, jolle olin jo aiemmin löytänyt täydellisen kullanvärisen iltalaukun Porvoon Löytöpisteen kirppikseltä ja jota varten olin jo yli kymmenen vuotta aikaisemmin ennakoiden ostanut täydelliset kultasandaalit, mistälie kirpparilta nekin... Joten jos nyt joku on vailla oranssisävyistä hörhelölaukkua, let me know.

Ostimme vielä piknik-eväät lähteäksemme seuraamaan poolo-ottelua. Mallin parkkipaikalla saimme loistoidean ostaa pizzan. Mama meni pizzeriaan tilatakseen yhden pienen pizzan, mutta jossain kohtaa tilaustapahtumaa tarjoilija lumosi pahaa aavistamattoman maman kertomalla että yksi pikkupizza ei vie nälkää, se on toosipieni. Niinpä mama tilasi seuraava sizea ja kaksi kpl. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti... Niin teki myös herra pienen volvon omistaja siinä edustalla, siinä pienessä volvossaan. Suomalaiselle mentaliteetille tämä slowhomma on kyllä varsin terveellistä. Ihan oikeasti ei ole aina kiire, mutta silti nyt, kun La Martina Argentina Polo Cupin loppuottelun pokuja oltiin jo lämmittelemässä 40 minuutin ajomatkan päässä, odottavan aika alkoi käydä vähän pitkäksi... ja tulihan ne pizzat viimein.

Vihdoin pooloklubilla suuntasimme ihan pienen volvomme keskikentän piknik-alueelle ja leiriydyimme kivasti suht keskelle pelikentän reunaa. Valitettavasti emme nähneet sieltäkäsin Herra Sheikkiä, mutta seuraamamme ottelut kompensoivat melko hyvin tämän suuren pettymyksen. Poolo on aivan tajuton peli – ohjaapa täydessä laukassa hevosta, varo hitunen kanssapelaajia ja heidän hevosiaan samalla ja osu vielä mailalla pieneen valkoiseen palloon siinä sähellyksessä sekä saa aikaiseksi maali! Aivan mahtavaa katseltavaa!

Koppotikoppoti...

Täytyy silti myöntää, että hevosten ohjauskalustot olivat aika rajuja, apuohjaa toisensa perään, kuolaimet (maallikolle tiedoksi, se on se rautajuttu siellä hevosen suussa) kovimmasta päästä nekin. Ei ne hevoset tosin ihan helpolla muuten toimisi noin salamannopeasti tuossa hässäkässä.

Välihuomautus:
Pooloa pääsee muuten täällä tavallinenkin pulliainen kokeilemaan ammattilaisen opastuksella. Hinta 2 tunnin setistä on muistaakseni 800 dirhamia. Hevoset ovat varmaan siihen hommaan säyseämpiä, ja pallo rantapallon kokoinen, että tyhmempikin voi siihen osua, jopa vauhdissa. Allergikkoheppatyttö suunnittelee jo nappaavansa pari kyytablettia mennäkseen poolo-opetukseen...

Hevosihminen: Laske apuohjat!

Maman ja pienen volvon omistajan seuratessa peliä, Linus kävi solmimassa kontakteja muiden piknikkaajien lasten kanssa. Bongasipa myös erittäin sievän argentiinalaisen 2-vuotiaan Africa-tytön, jonka isä toimi peleissä erotuomarina. Kävipä myös niin, että pieni argentiinatar ihastui Linukseen niin, että hengailivat enemmän tai vähemmän koko pelin ajan toistensa seurassa. Pelin ollessa lopuillaan, nuori Casanovamme oli jo liehittelystä melko väsynyt, joten hän huilaili rattaissaan. Tyttö tuli Linuksen luokse, katseli häntä suunnattomalla ihailulla, antoi suukon, katsoi taas hetken, antoi toisen ja vielä kolmannenkin ja Casanova hymyili muikeasti takaisin. Oih, nuorta lempeä...

Pienet rakkaudet :)

Mutta kaikki ihanuus loppuu aikanaan, peli loppui, lumous murtui ja tytön äiti haki hänet omaan leiriin, me pakkasimme piknik-vilttimme autoon ja lähdimme ajamaan kohti suurta tuntematonta, vaikka luulimme olevamme menossa Fujairaan. Siitä kiitos Samsung Galaxyn aivan loistavan surkealle navigaattoriohjelmalle.

Mama ja jälkikasvu ovat selvästi sukua toisilleen, auton moottorin hurahtaessa käyntiin alkaa väsyttää. Ja niin kävi, ettei ehditty montakaan kilometriä pitkin Dubai Bypass roadia, niin olimme pienihmisen kanssa syvässä unessa daddyn ohjatessa auton nokkaa kohti itää. Navigaattorin avulla. Miksi, sopii kysyä,  kun tämä reitti oli ajettu jo melko monta kertaa? Mama vastaa: Siksi, että ihmiselle, jonka käden jatkeena on miltei aina kännykkä (hyvin arabialainen tapa muuten...), Samsung Galaxy on uusi ja jännä ja navigaattori on uusi ja jännä ja aina pitää olla navigaattori päällä vaikka ajaisi omaan taskuunsa ;D...

Jossain vaiheessa havahduin ruususen unestani siihen, että olimme hidastaneet vauhtia, ja tie tuntui aavistuksen töyssyisemmältä kuin uutuuttaan hohtava kuuden kaistan bypass road. Olimme kuulemma oikoreitillä, jonka ansiosta oltaisiin tunnin päästä perillä. Jahas. Missä? Ei tietoa, mutta melko lähellä Fujairan suuntaan menevää tietä. Kuulemma.

Tie kääntyi pienemmälle tielle, rakennukset kutistuivat pieniksi savihökkelöiksi, ja yhdessä kohdassa tienposkessa oli kyltti, joka varoitti ohilaukkaavista hevosista... niinpä tietenkin. Toisessa taas tielle oli edellisen päivän sateen jäljiltä valahtanut hiekkaa sotkuiseen vesilätäkköön, jonka seurauksena ihmiset ajoivat vinon tienpenkan kautta, ettei auto sotkeentuisi. Tai jotain... Tie pieneni taas, meidät ohitti suuri musta nelivetomaasturi ja jatkoi hiekkaista mäkeä ylös. Niin teki nelivedoton Volvokin. Ja niin oltiinkin aavikon reunalla, edessä pelkkää hiekkadyyniä ja suuren mustan maasturin takavalot katosivat edessämme pimeään. Että sellainen oikoreitti... Jatkaisimmeko eteenpäin? Kyllä, valoisassa, ehkä, edellyttäen, että tietäisimme ylipäätään, missä olemme. Ei, pimeässä, ilman nelivetoa, ilman hajuakaan missä olimme emme-jatkaisi-eteenpäin.

Oikotien viimeinen valaistu pätkä ennen hiekkadyynejä,  epätasainen tiepohja syynä epätasaiseen kuvalaatuun...

Ajoimme siis takaisin bypass roadille puoli tuntia. Ja jatkoimme kiltisti ruodussa samaa vanhaa reittiä kuin ennenkin. Kunnes ystävämme navigaattori sai taas yliotteen ihanasta ja kultaisesta miehestäni. On alkoholiriippuvuuksia. On huumeriippuvuuksia. On peliriippuvuuksia. Ja nyt myös navigaattoririippuvuuksia. Tienviitta ilmoitti, että seuraavasta rampista piti kääntyä Fujairaan, suoraan tie jatkuisi etelämmäksi, Hattaan Omanin rajalle. Mutta navigaattori ilmoitti, että siitä piti jatkaa suoraan, ei kääntyä. Ja niin  tehtiin, kuten tuo rosvo määräili. Ja ajoimme puoli tuntia turhaan seuraavalle U-käännöskohtaan ja takaisin. Sille rampille, joka kääntyy sinne Fujairaan. Eikä enää uskottu navigaattoria, jonka ansiosta olimme ajaneet turhaan toista tuntia. Hirvittävän käytännöllinen tuo tuollainen navigaattoriasia. Onneksi bensa on täällä halpaa kuin se perinteinen edukkaan hinnan mittapuu, saippua. Ja tulimmehan me lopulta perille. Se lienee tärkeintä.