Ajokortin haun helppoudesta

Lähdettiin taas eräänä torstai-aamuna isolle kirkolle täältä Abu Dhabin sheikkikunnan takamailta. Hakemaan sitä ajokorttia, joka superdieetin jälkimainingeissa oli jäänyt hakematta. Sen VOI toki hakea täälläkin, mutta erään tahon kertomus parin viikon mittaisesta prosessista, jossa mm. paikka A. otti kuvan ajokorttia varten, mutta ei osannut lähettää sitä paikkaan B. josta kortin olisi muuten voinut noutaa – edellyttäen että paikassa A. olisi ollut silmälääkäri paikalla ennen hakijan paikkaan B. menoa, mutta ei ollut jne jne... Koimme siis helpommaksi ajaa aamutuimaan 240 km ja hoitaa asia parissa tunnissa pääkaupungissa, jonka jälkeen voisimme jo puolenpäivän aikaan ottaa aurinkoa ja rentoutua hotellin allasalueella ennen illallista. Mielikuvissamme siis. Sillä joillakin oli prosessi kestänyt sen pari tuntia. 

Abu Dhabissa olimme perillä sopivasti yhdeksältä aamulla – prosessi alkakoon! Ajokortin hankintaan oli hyvät ohjeet toiselta sponsoroidulta rouvalta. Tulostettunakin vielä: 

- ota mukaan passi jossa on residence visa, ja pari kopiota siitä vielä varmuuden vuoksi + pari passikuvaa sekä jos sinulla jo on paikallinen ID-kortti tai sen hakemuskin riittää

- käännös suomalaisesta ajokortista arabiaksi: Alkarmel Legal Translation, Hamdan street, behind National Bank of Bahrain, opposite Crown Plaza Hotel, Abu Dhabi (puh. 050-4711774). Soita ja varmista että kääntäjä on paikalla (palestiinalainen vanha mies, oikein mukava ja ystävällinen, mutta ei osaa suomea!). Käyttää kulmassa olevaa Typing officea puhtaaksikirjoitukseen (15 AED). Käännös maksaa 100 AED.- mene Abu Dhabin poliisilaitokselle (avoinna muistaakseni klo 8 - 14, parasta mennä heti aamusta): Traffic and licensing office (27th street, opposite Police Academy, taksit tietää paikan yleensä hyvin), raput ylös, oikeanpuoleinen ovi, kysy tarvittaessa neuvoa suoraan edessä olevasta huoneesta jossa oli ystävällinen nuori mies (joka ennen teki käännökset jopa suomeksi, mutta sitten kai joku huomasi että ei hän osaa suomea ja siihen loppui se palvelu :) )- mene aulassa olevalle pyöreälle tiskille ja pyydä vuoronumero tai näytä ajokorttikäännöstä niin saat 2 vuoronumeroa, toinen näkötestiin joka on samassa aulassa oikealla.- käy näkötestissä, maksaa 25 AED- toinen vuoronumero on varsinaiselle ajokorttitiskille, jonka odotustilassa on yleensä väkeä- ajokorttitiskille pitää mennä kahdesti: ensin sinut rekisteröidään siinä ja virkailija syöttää sun tiedot systeemiin ja ottaa kuvan. Kun kortti on valmis, hän huutaa sinut hakemaan sen ja saat onnittelutekstiviestin että olet saanut ajokortin :). Ajokortti maksaa 200 AED- poliisilaitoksen puh. 600533333, web: www.adpolice.gov.ae

Tosin tämä tulostehan oli näppärästi kotona 240 km päässä. Eipä hätiä, onneksi on kännykkä, josta lukea sähköpostit ja onneksi oli ne kaikki kaikenmaailman kopiot passista ja viisumista, vain passikuvat puuttui, mutta ne ehtisimme otattaa käden käänteessä jossain välissä. 

Ensin veisimme siis ajokortin käännöstoimistoon, jossa reipas kääntäjäsetä muuttaisi suomalais-ugrilaisen runokielemme arabiaksi yhdellä ranneliikkeellä. Tuttumme neuvoman käännöstoimiston sijaan satuimme osumaan ennen käyttämämme toimiston eteen, joten sinne! Mies ja lapsonen odottivat autossa, kun minä kipaisin ihailemaan ranneliikettä. Se jäi tosin näkemättä, sillä jossain vaiheessa vuotta oli tullut voimaan laki, jonka mukaan käännöstoimisto ei saa kääntää suomenkielestä suoraan arabiaksi, vaan ensin pitää muunkielinen kortti käännättää suurlähetystössä englanniksi ja sitten käännättää se englannista arabiaksi käännöstoimistossa.

Joten siitä suhasimme suurlähetystöön. ystävällinen setä lasiluukun takana otti passini ja ajokorttini mutta valitteli, että henkilö, joka käännöksen tekee, on kokouksessa, ja mennee tunti jos toinenkin, ennenkuin käännöstyö etenee, joten jos vaikka haluamme käydä kahvilla odottaessa, he sitten soittaisivat, kun käännös on valmis... Lähdimme siis ottamaan passikuvat. Intialainen fotoliike ottikin elämäni ensimmäisen sivistyneen näköisen passikuvan, wuuhuu! Eikä hintakaan päätä huimannut – nippelitietoisku: 20 AED (4 euroa) kahdeksasta kuvasta sekä sarjanumero, jos joskus haluaisin tilata niitä lisää (tämä on täällä erittäin tarpeellinen palvelu, sillä passikuvia tarvitaan milloin missäkin). Nautittuamme lounaan loistavassa C House Caféssa sainkin soiton, että passi, ajokortti ja käännös on noudettavissa, toisin kuin tuttavamme 100 AED:n niin 300 AED:n tarjoushintaan. Maksoin ja kiitin ja ilokseni käännös olikin tehty suoraan arabiaksi. Kello oli tässä vaiheessa 13.00. Pienen pohdinnan jälkeen löysimme perille Traffic and licensing officeenkin, jonka löytämiseen liikenteineen meni n. tunti. 

Menin vastaanottotiskille kertomaan, että olen hakemassa ajokorttia. Setämies neuvoi minut toiselle tiskille, josta neuvoivat takaisin tälle ensimmäiselle, jolla kerroin uudelleen saman asiani, jonka jälkeen sain kuin sainkin vuoronumerot. Ensin silmälääkärille. Lääkäritäti oli ilmeisen tympääntynyt liukuhihnatyöhönsä – mitä kirjaimia madam näkee seinällä? Madam luetteli, täti laittoi rastin ruutuun. Seuraavaksi madam luetteli värisokeustestien numerot. Uusi rasti ruutuun, leima paperiin ja passitus seuraavalle tiskille. Vuoronumero vastasi jotain 1329 ja vuorossa oli vasta 1270, ja sehän tiesi mukavaa odottelua naisten odotusosaastolla, jonne ei miehillä ollut asiaa. Minun miehet siis lähtivät leikkimään Licensing officen käytäville minun jäädessäni odottamaan. Pienimies jaksoi ihmeellisen kauan iloisena touhuta, jopa senkin jälkeen, kun oli kakkinut housuihinsa ja haisi melkoisen pahalle. Vaihtaa ei voinut laitoksen vessassa, sillä siellä ei ollut siivuakaan paperia. Kuulemma. 

Tulihan se oma vuoronikin aikanaan. Rouva Arab nappasi pakolliset asiakirjakopiot, passikuvan ja valtaisan luotettavan silmälääkärin lausunnon ja naputteli koneelle tietoni. Ja otti kuvan ajokorttia varten. Eh? Entä se pakollinen passikuva? Niin, sehän oli vain arkistointia varten se... Sitten rouva passitti minut takaisin odottamaan. Sitä, että ajokorttini valmistuttua etunimi huudettaisiin suureen ääneen sieltä tiskin takaa pikku naurunpyrähdysten saattelemana. Edelliset viranomaisvirastokäynnit maassaoloviisumin tiimoilta ovat jo nimittäin opettaneet, että minullapa se on - hihihi - vasta hassu -kjähkjäh - nimi - hehheh - että wuhhuhhuu - tulkaa hei kolleegat tsiigaamaan!! 

"Is your name REALLY Ninja!!??" "Yeah, really!"

Olisinkin ollut mies ja vaikkapa Abdollah, sen nimen kajahtaessa ilmoille ainakin 3 miestä nousi pystyyn. Tai Rana, hyvin yleinen naisen nimi. Mutta, hihihi, nytpä olenkin, hohoho, Ninja. Really ;) 

Vaan toisin kävi, Rouva Arab huitoi minut hiljaa ja hienotunteisesti takaisin tiskille – "madam, come here"– ja niin minulla oli vihdoin viimein U.A.E:n virallinen ajokortti kourassani, tasan klo 16 iltapäivällä. Prosessiin meni siis työpäivän verran aikaa. Ei sen enempää. Kahden tunnin sijaan. Mutta sitä ajokorttionnittelutekstiviestiä odottelen edelleen. Jos jollain on huoli haisulin vaipasta, niin se vaihdettiin autossa Licensing officen parkkipaikalla ennen hotellille lähtöä. 

Ilon ja riemun ajokorttipäivää juhlistimme menemällä Sheraton-hotellin altaalle Arabian pimenevässä illassa. Päivän sankarijaksaja Linus jaksoi vielä tunnin verran polskutella, jonka jälkeen Unimasan paikallinen virkaveli heitti kourallisen rantahiekkaa silmiin. Ja tehokkaasti heittikin, sillä me saimme illastaa pitkästä aikaa aivan kahdestaan mieheni kanssa espanjalaisessa ravintolassa Linuksen nukkuessa rattaissa pöytämme vieressä :)

Karu paluu

Lento takaisin hiekkalaatikolle meni positiivisesti ajatellen varsin hyvin. HEL–BRU -kone oli täynnä yhtä istuinta lukuunottamatta ja se yksi sattui olemaan minun vieressä, siis minun, joka matkusti 11-kiloisen yliaktiivisen kesällä kävelemään oppineen pikku apinan kanssa, joten kiitoskiitoskiitos sille ihanalle ihmiselle, joka tämän tietoisesti tai tietämättään oli järjestänyt!

Brysselin päässä ihanat laukkuhuolintasedät olivat huomanneet ruumassa, että rattaissamme oli jatkolentotägi Abu Dhabiin, joten olivat silkkaa IHANUUTTAAN poimineet rattaat ruumasta ja tuoneet ne koneen ovelle. Tuoreessa muistissa vielä Geneven elämäänsä kyllästyneet nuivat ranskaa murtavat setämiehet ja sota rattaiden saamiseksi välilaskun ajaksi koneesta teki mieli halata näitä kavereita! Miten kultaisia tyyppejä!

Siellä me sitten dallailtiin (ts. Linus matkusti) tyytyväisinä suoraan Dinersin loungeen odottamaan seuraavaa taistoa, runsaat 6 tuntia viimeistä paikkaa myöden täydessä Etihadin yölentoa. "Tai hei, hetki, ehkä yksi on tyhjä, jätän sen teidän viereen" gaten virkailija heitti toiveikkaana. Vaan niin onnekkaita emme ollet tällä kertaa. Tosin niin onnekkaita kyllä, että lapsen kanssa matkustavat pääsivät taas ensimmäisinä koneseen. Mutta Emergency Exit -riviin, jossa lentomukavuus on aika zero. Ja tosiaan, se viereinen paikka täyttyi viime hetkellä – paikalle pölähti nuori kaveri, joka valitetavasti a) haisi hielle b) haisi halvalle partavedelle c) haisi suustaan d) yski ja röki koko matkan. Lieventävänä asianhaarana oli se, että meillä oli käytäväpaikka ja nuori mies osoittautui oikein mukavaksi. Ja 6 tunnin aikana kaikkeen tottuu, hajuihinkin... Helpommalla minä kuitenkin pääsin kuin käytävän toisella puolella istunut puolalainen kahden lapsen äiti, jonka 3-vuotias tyttö päätti kiljuen kieltäytyä istumasta turvavöissä. Mielessä - sekä hänellä että minulla - siinsi se amerikkalainen perhe, joka uhmisikäisen lapsen takia poistettiin koneesta kapteenin päätöksestä. Onneksi tässä tarinassa oli onnellinen loppu ja pääsivät määränpäähänsä, vaikka laskunkin kohdalla kävivät saman huuto-rimpuilu-uhkaus-kiristys-lahjontakeskustelun.  Oma rakas pieni ihminen ei nyt ihan loistanut hänkään. Enkä voi häntä siitä kyllä moittia. Hereilläolon ajan lennolla oli yksinkertaisesti aivan liian tylsää pienihmiselle, joka on juuri havainnut, miten hauskaa on liikkua ja tutkia ja keksiä ja löytää. Onneksi suurin osa matkaa oli yöunten aikaa, mutta olin melko epävarma siitä, kykenenkö enää nousemaan istuimeltani, kun tämä oli nukkunut  lötkönä pötkönä sylissäni n. 5 tuntia. Herättyään hän koki taas itsensä mielestä suurta vääryyttä, kun piti vain mölliä paikallaan, mutta onneksi hurmaavalla herra purserilla oli pelisilmää. Hän nappasi Linuksen mukaansa ja he menivät yhdessä tutkimaan koneita. Kahvinketinkoneita! Joiden erivärisiä nappeja sai painella! Huiman jännää. Koin taas Vuoden äiti -fiiliksiä, kun purseri joutui työnsä takia palauttamaan poikani minulle ja lapsi rupesi ulvomaan kuin hyeena, kun joutui takaisin äidilleen :/  mutta herra henkilökunta yllätti meidät kyllä vielä iloisesti tuomalla minulle passintarkastusta varten Fast track -kupongin, joka lienee vain Business- ja Diamond-luokan matkustajille tarkoitettu luxury.

Ja niin olimme takaisin Abu Dhabissa. Vastassa rakas ihana mies! Hänellä oli pääkaupungissa töihin liittyviä testejä 2 viikkoa, joten saimme heti paluumme alkuun nauttia viikon hotellielämästä. Tai niin luulimme.

aloft on trendikäs ja tyylikäs hotelli, suositteluni! Ei ehkä lapsiperheelle se ykkösratkaisu, eikä sellaiselle, joka haluaa olla aivan Abu Dhabin ytimessä, mutta esim. poolalue on tosi cool alue. Vieressä sijaitsee ADNEC, messukeskus, jossa on valtavasti tapahtumia. Myös Abu Dhabin hienoimpiin nähtävyyksiin kuuluva Sheik Zayed Grand Mosque sijaitsee pienen matkan päässä. Shoppailunhimoinenkaan ei jää nuolemaan näppejään, jos ei kiinnosta lähteä aivan ytimeen, sillä Abu Dhabin uusin ja melko hulppea Mushrif Mall on viihtyisä pikku taksipyrähdyksen päässä aloftista. Ja ei, en saa aloftilta provikkaa tästä mainospuheesta. Pitäisköhän kysyä...?

Noniin. Paluusunnuntai menikin huilatessa isin ahertaessa Mussafahissa testiensä kimpussa. Seuraavana päivänä poikettiin päivällä poolilla pikkuihmisen kanssa ja sitä seuraavana lähdettiin Mushrif Mallin kauppoihin samoilemaan ja sovittiin miehen kanssa, että syötäisiin illallinen siellä hänen päästyään töistä.

Mushrif Mallissa mama keksi hetken mielijohteesta päästää pedon irti rattaista eräässä vaateliikkeessä. Fail. Linus lähti kuin ammuttu tutkimaan vaaterekkejä, hyllyjä, koruja, paitoja, värejä, paljetteja, pitsejä, huiveja, lomapkoita, laukkuja, you name it! Tajusin kyllä virheeni nanosekunnissa, sillä tästä ei ollut enää paluuta rattaiden valjaisiin. Mutta toisaalta oli myös aivan lumoavaa katsoa pienihmisen tutkimusretkeä – kaikki oli uutta ja ihmeellistä, oli tilaa juosta ja tavaroita tutkittavana! Kuin karkkikauppa (SE on luojan lykky vielä kokematta...)!

Jatkoimme toiseen kauppaan hienoisen protesti-itkun saattelemana, löytyi outlet. Mama siellä ihastelemaan Kenzon mekkoa ja pohtimaan, mitäköhän sellainen voisi outletissa maksaa. Mama löysi suuntaa-antavan hinta-arvion samanmerkkisestä neuletakista (1400 AED = n. 280 €) samalla kuin peto tutki (= poimi lattialle, kiikutti kainalossaan jne. epäsopivaa) nahkavöitä ja kenkiä ja mitä kaikkea, joka oli hänen korkeudellaan esillä. Mama päätti juuri silloin, että poistuisimme outletista. Taas huudon saattelemana.

Mennäksemme maman hintaiseen Promodiin, josta voi tehdä kivoja löytöjä. Niin nytkin. Mama halusi kokeilla mekkoa. Peto protestoi. Peto protestoi äänekkäästi. Mama viestitti miehelleen: "tuu jo pelastamaan!". Mies tuli, fiksu mies. Mama osti mekon. Mies osti. Sponsorin ominaisuudessa. Mama kiitti. Ihquu. Mutta peto protestoi edelleen. Nälkähän sillä... Näin luulimme.

Mentiin syömään. Linuksen itku vain yltyi. Saimme tilauksen tehtyä ja tarjoilija toi pyynnöstämme pienihmiselle lohkoperunoita. Eivät kelvanneet. Itku muuttui kirkumiseksi – ja kirkuminen muuttui vatsataudiksi. Juuri siinä. Ravintolan loossissa. Säästän lukijat yksityiskohdilta. Sillä aikaa, kun minä juoksin lähimpään lastenvaatekauppaan ostamaan pienihmiselle puhdasta ja kuivaa T-paitaa, mies siivosi lapsen, itsensä ja ympäristön tarjoilijoiden avustuksella ja pyysi ruuat take awayna. Ja poistuimme ei edes niin vähin äänin takavasemmalla palaamatta tuohon ravintolaan enää koskaan. Hotelliin selvittyämme vatastauti jatkui. Kutakuinkin puoleen yöhön asti vaihdoimme vaatteita, pyyhkeitä, lakanoita ja kiikutimme pienihmisen oksentamaan pikavauhtia kylpyhuoneen puolelle x kertaa kunnes hän vihdoin viimein nukahti.

Aamulla luulimme taudin olevan jo voiton puolella, vaan eipä ollutkaan. Sama rumba jatkui päivän mittaan ja rauhoittui vasta iltaa myöden. Mutta sitten olikin vatsatuati onnellisesti ohi. Linuksen osalta.

Seuraavana iltana, keskiviikkona, jatkoimme  iloksemme miehen kanssa siitä, mihin poika oli edellisenä päivänä lopettanut. Vuoronperään halailimme pönttöä läpi yön, ihanan romanttista! Vatsataudissa on sellainen hyvä puoli, että se on aivan ilmainen ja helpohko superdieetti. Ei tarvita ylimääräistä liikuntaa (jos ei lasketa maailmanennätysvauhdissa siirtymistä huoneen saniteetiosastolle), ei ruokavalion muutoksia (tyhjennystä kylläkin), ei kuntosaleja, ei aerobiccia... Ja paino tippuu hetkessä. Kuten yleiskuntokin. Torstaina, heti aamusta, ennen kotiinlähtöä oli tarkoitus hoitaa minulle Abu Dhabissa paikallinen ajokortti, sillä nyt Residence Visan saatuani en enää saanut edes kansainvälisen ajokortin kanssa ajaa autoa U.A.E:ssa. Emme hoitaneet. Minä nimittäin pakkasin kädet täristen tavaramme, mies makasi kuumeisena peiton alla ja Linus auttoi siinä ohessa purkamalla pakkaamani. Heikkoina ja heiveröisinä vaapuimme autollemme ja ajoimme Panadolien voimalla kotiin Ruwaisiin, ajokortista viis! Linus ja minä saimme nukkua koko matkan, mutta puolenvälin krouvissa mies pysäköi, jätti auton käyntiin, lukitsi ovet ja otti puolen meidän kanssa tunnin tirsat ennen loppumatkaa, että ylipäätään jaksaisi ajaa. Siinä oli kuulemma käynyt niin poliisit kuin joku sivullinen herrasmies ihmettelemässä ikkunassa, olemmeko hengissä... Juu, kyllä, nipinnapin.

Tästä pikku superdieetistä toipuminen kesti yli viikon. En siis suosittele kenelläkään. Ei ollut kivaa. Vaikka 3,5 kg lähtikin noin hups vaan! Pöpön alkuperä jäänee hämärän peittoon. Korostettakoon, että mainospuheeseeni liittyen epäilyt eivät kohdistu aloftiin.

Toim. huom: Ajokortin haimme viikon päästä tästä. Se olkoon toinen tarina.

Kesä

Sinne se taas meni. Noin vaan! Kesä.

Ensin sitä odotettiin kuin kuuta nousevaa ja sitten se olikin jo ohi. Täällä hiekkiksellä alettiin odottaa Suomen kesää jo toukokuun lopulla, sillä täällä kesää ei odoteta, täällä odotetaan sen loppumista. Jo kesäkuun alkumetreillä päivän keskilämpötila oli +45 astetta, ilman kosteusprosentti senkun nousi nousemistaan ja ihan vain talon ulko-ovelta autoon siirtyminen hikoilutti, se viitisen metriä. Kuumuus senkun yltyi heinäkuuta kohti ja on vasta nyt, syyskuussa, hiipumassa normaaliin. Tänäänkin, 27.9. näkyy ulkona olevan vain +34 C

Täällä vietettiin kesällä myös Ramadania, muslimien paastokuukautta. Se alkoi 20. heinäkuuta ja kesti kuukauden. Ramadan mutkistaa meidän länsimaalaistenkin elämää hitusen, julkisesti ei ennen auringonlaskua saa juoda, ei syödä, ei pureskella purkkaa eikä polttaa tupakkaa. Kotona, neljän seinän sisällä saa sitten toki elää kuten ennenkin. Meidän elämää se ei tällä kertaa mutkistanut, olimme Suomessa koko sen ajan. Toisaalta harmi, toisaalta taas vasta maahan tultuamme emme ehkä olisi saaneet niinkään iloa irti yöllisistä juhlaruokailuista, kun emme ainakaan toistaiseksi tunne ketään paikallista. 

Suomalaisten expattien keskuuteen täällä ilmestyi sinä aikana myös kaksi aivan uutta jäsentä, pienenpieni tyttö ja hirmusti pienempi poika - kävivät syntymässä Abu Dhabissa muuttaakseen sitten tänne Ruwaisin rauhaan kasvamaan. Pieni poikavauvanen ei tiennytkään, millaisia mutkia hän aiheuttaisi syntymällä 2 viikkoa etuajassa. Selvisi tämän kahden viikon takia, että maan lain mukaan vanhemmat olivat olleet liian vähän aikaa naimisissa, eli alle 7 kuukautta ja asiaa pitikin sitten selvittää oikeudessa asti, että pikkuherra ylipäätään saisi syntymätodistuksen, sillä ilman sitä hän ei saisi passiakaan. Länsimaiseen oikeustajuun ei oikein mahtunut tuo... Olisiko esim. dna-testi mitään selvittämään, onko isä oikeasti lapsen isä vaiko ei? Entä olihan lapsella laskettu aika, eikö se merkitse mitään? Ei, SE ei ole tärkeää, vaan se, että lasta näillä laskukaavoilla ei ole voitu tehdä pyhässä avioliitossa. Piste. Loppu. Sanomattakin selvää, että tässä asiassa ei kuultu lapsen äitiä ollenkaan, mutta isällä piti olla pari (mies)todistajaa kertomassa asian oikean laidan. Miehelläni oli suuri kunnia olla yksi näistä, joka arabiaa puhuvalle tuomarille vakuutti – kääntäjän avustuksella – että kyllä kyseinen pariskunta ihan oikeasti oli päättänyt mennä naimisiin jo viime syksynä, pitkästi ennen varsinaisia häitä, joten isällä oli ihan varmasti kunnialliset aikeet... Tuomio oli onneksi monessa mielessä vapauttava ja pikkuihminen sai syntymätodistuksensa.

Mutta hiekkistapahtuma-aasinsiltojen kautta takaisin siihen odotettuun kesään. Kesään kotona Suomessa. Vaikka olikin kylmä kesä. Sateinen kesä. Pilvinen kesä. Huono kesä. Surkea kesä. Sillä jos totta puhutaan, tämä mennyt kesä oli muutamasta aikaisemmasta trooppisen lämpimästä kesästä poiketen normaali Suomen kesä. Vihreä, vehreä ja kaunis. Säästä huolimatta. 

Kotimatka. En enää valitse päivälentoa Geneven kautta 3 lapsen kanssa (miehen kaksi + meidän yhteinen). Viiden tunnin odotus, josta kolme Schengen-alueen virikkeettömällä väärällä puolella väsyneen ja ylikierroksilla käyvän lapsilauman kanssa sekä Geneven kentän "avulias asiakaspalvelu" sveitsiläiseen tyyliin teki tehtävänsä. Mutta selvisimme kuin selvisimmekin perille myöhään yöllä, vuorokauden vaihduttua jo 5. heinäkuuhun.Vastassa oli miehen lasten äiti sekä veljeni, jonka luokse Linus ja minä menimme yökylään. 

Seuraavana päivänä paistoi aurinko, kun kotiuduimme Porvooseen. Äitini oli viidakkomaisen villiintyneessä kauniissa kotipihassa vastassa. Olipa pihamme kaunis, ihanampi kuin muistin. Avasin kotioven. Tällaistako täällä olikin!? Kodikasta ja omannäköistä, vaikka muuttomme jäljiltä edelleen aikamoisessa sekasorrossa. Mutta tutut tavarat tutuissa paikoissa, keittiössä kippoja, kuppeja ja välineitä ilman että jokaisen kokkailun tai leivonnan yhteydessä piti miettiä, onko minulla nyt varmasti kaikkea. Pieniä juttuja, joita oppii arvostamaan hyvin suurina, kun toisessa kodissa kaikki puuttuu. Ja sauna. Se lämmitetiin heti ensimmäisenä iltana. Kuinka valtavan mahtavan ihana koti meillä tosiaan onkaa!

Saatoin jo antaa ymmärtää, mutta korostettakoon nyt vielä, että parasta kotona oli puutarhamme. Tajusin sen vielä konkreettisemmin nyt kuin keväällä ennen luonnon puhkeamista kukkaan, kuinka paljon sitä kaipasinkaan! Ulos karkasin joka päivä koko kahden kuukauden ajan aina, kun siihen vain oli mahdollisuus. Niin teki myös herra vaahtosammutin - kaivelemaan hiekkalaatikkoa, syömään naapurimummon vadelmia, maistelemaan punaherukoita pensaasta, keinumaan sydämensä kyllyydestä, löhöilemään nurmikolle ja harjoittelemaan omatoimista liikkumista kävelykärryillään. Minä taas syvennyin siirtämään, istuttamaan ja uusimaan kukkapenkkien perennoja. Tänä kesänä kukkapenkit näyttivät melko surkuhupaisilta, mutta odotukset ovat korkealla ensi kesänä. Ja keväällä – tulipa sitten vielä lisättyä hiukan tulppaanisipuleita. Ihan vähän vain...

Myös mies tuli kuumuutta pakoon ja siitä käynnistyikin kesäohjelmamme todenteolla. Hänen lähtöpäivänään, 19. heinäkuuta Abu Dhabissa oli +52,5 C varjossa. Kuulemma tarkeni.

21.7. pukeuduimme hipeiksi siskon mahtaviin 50-vuotisjuhliin – huolestuttavaa on, että kaikki flowerpower-rekvisiitta löytyi ihan omasta vaatekaapista. Ja että miehen kaikki vaatteet olivat minun vaatekaapista... Mm. entiseltä naapuriltani Kaisalta ostettu feikkikelsiturkki saksittiin liiviksi ja säärystimiksi ja edellisen kerran siskon miehen heavyviiskymppisissä käytössä ollut pitkätukkaperuukki pääsi taas tuulettumaan.

Juhlista selittyämme alkoi viikon siivous-, remontti-, puutarhakatostenpystytys-, kokkailu- ja leivontasulkeiset, sillä 29.7., menneen kesän ainoana varsinaisena hellepäivänä vietimme Linuksen 1-vuotissynttäreitä. Edeltävänä yönä ukkosti ja satoi kuin saavista kaataen, mutta synttärisunnuntai valkeni aurinkoisena ja "trooppisen ja tukahduttavan kuumana", kuten ystävämme iltalehdet toitottivat kilpaa. Juhliin olimme kutsuneet "kaikki", sillä näin näkisimme sukulaisemme ja ystävämme kerralla, kun rajallisen ajan olimme kotona. Olin vain unohtanut sanoa, että vaikka 1-vuotisjuhlia vietettiinkin, lahjaa ei olisi tarvinnut tuoda. Siispä Linuksen lahjapöytä täyttyi täyttymistään, ja meno oli kuin suuren luokan merkkipäivillä. Ja ihania sukulaisia ja ystäviä meillä oli paljon, en edes tiedä, kuinka monta vierasta meillä päivän mittaan kävi. Ainoa itselläni hampaankoloon jäänyt asia juhlista oli se, että vaikka olin leponut valtavan Britakakun, ja se oli vuorattu valtavalla määrällä mansikoita, se ryökäle meni ja loppui kesken. Kaikenkaikkiaan, Linus tuskin muistaa ensimmäistä synttärijuhlaansa, mutta meille se on ikimuistoinen päivä, en voi kyllin kiittää kaikkia rakkaita ihmisiä jotka meidän kanssamme juhli.

Synttärilahjapallomeri

Synttäripäivän iltana lähdimme vielä uimaan kesämökille. Voisi kuvitella, että jos vanhemmat olivat aika loppuslut, niin ainakin 1-vuotias ihmistaimi on melko väsynyt tapahtumarikkaan päivän jälkeen, vaan vielä mitä!? Laiturilta piti hypätä isin syliin vilvoittavaan järveen noin 25 kertaa ja rantavedessä piti heitellä kiviä ja hiekkaa veteen ja huutaa perään isoon äääneen UUUIIIII!!  

Kotikesän aikana kävimme myös vauvaperheystäviemme Hertan, Onnin ja Veikon kanssa pariin otteeseen uimarannalla. Polttamassa nahkamme, pilvipoutaisena tuulisena päivänä. Tässä emme olleet onnistuneet kertaakaan Arabiemiraateissa, paahtavan auringon alla... 

Kesään mahtui myös mummoloita, mökkeilyä, kummitytön rippijuhlintaa, suunnistusta äitihahmojen kanssa, monen pikkuihmisen synttäreitä, hieman hevosteluakin ja Linuksen iloksi hän pääsi istumaan ihkaoikeaan traktoriinkin.

Massikan kyydissä

Jälleennäkemisen iloa, pienten ihmisten kehityksen seuraamisen iloa, kotona olon iloa. Surua mm. isäni typerän Alzheimerin etenemisestä ja rakkaan, koirataivaaseen siirtyneen Olgakoiran tuhkarasian haun muodossa, mutta sen suhteen hieman komiikkaakin – rasia odottaa edelleen verannalla hautaamista, ja yllätin Linuksen eräänä päivänä järsimästä sitä. Onneksi ei ollut saanut pahvia rikki, mutta sieluni silmin näin tilanteen, jossa pikkumies istuu suupielet mustana tuhkakasan keskellä: "Mamma katso, täällä on tällaista mustaa jauhoa..."

Istutushommia

Loppukesästä pihallamme oli, kuten varmaan monella muullakin, ns. omenatulva. Suurensuuri kaunis kiipeilypuumme teki hedelmiä yli äyräiden, samoin ne, joiden pääasiallinen tarkoitus oli olla riippumattopuina. Alkoi jo iskeä paniikki, keräsin portinpieleen pussitolkulla ohikulkijoille mukaan noukttavaksi, syötiin, keitettiin hilloa, jne jne. Mutta omppuja oli silti joka paikassa. Onneksi facebookin omenapörssiryhmä pelasti. Erään ryhmäläisen isä tupsahti eräänä iltana pihaan omenanhakuun ja sainkin sitten 2 tunnin puutarhanhoitoluennon, ihan ilmaiseksi. Omenapuidemme lajikkeetikin saivat nimet. Antonovka pihan perällä, vieressä valkeakuulas. Mutta Valkeakuulaan viereinen jäi epäselväksi,  enkä ihmettele, epäselviä ovat sen omenatkin... Suurensuuren kiipeilypuun omenat tämä hurmaava asiantuntijaherrasmies arvioi vanhaksi venäläiseksi lajikkeeksi. Oli miten oli, sen puun omenat ovat todella herkullisia. Ja herrasmies lupasi poimia loputkin omenat. Sain juuri viestin häneltä, että ovat menossa nyt tulevana viikonloppuna poimimaan arvokkaat Antonovkatkin talteen.

Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kesäkin. Me pakkasimme taas laukkumme TÄYTEEN tarpeellisia ja tarpeettomia tavaroita – mm. vaniljasokeria ja pullakardemummaa – ja lensimme hiukan haikein mutta toisaalta odottavinkin mielin takaisin lämpöön. Brysselin kautta.